2.3.2 Merkitykseen
perustuva sanaluokkajako
Tällä sivulla:
Yleistä | Substantiivit | Adjektiivit | Numeraalit | Pronominit | Adverbit | Post- ja prepositiot | Konjunktiot
| Interjektiot
Verbit ilmaisevat semanttisen eli merkitykseen perustuvan
määritelmän mukaan tekemistä, tapahtumista ja olemista. (Ks. >verbijohdosten
merkitysryhmiä.)
Nominit ja partikkelit jakautuvat
semanttisin ja syntaktisin eli lauseopillisin perustein seuraaviin alaryhmiin:
Nominit: substantiivit, adjektiivit, numeraalit, pronominit.
Partikkelit: adverbit, post- ja prepositiot, konjunktiot, interjektiot.
Substantiivit eli nimisanat nimeävät tarkoitteen*. Substantiivin tyypillinen syntaktinen ominaisuus on,
että se esiintyy >lausekkeessa
pääsanana, esim.
viluinen kissa
alle viisivuotiaat pojat
joku vanhempi myyjä
Selvimmin tarkoitteellisia ovat ne substantiivit, jotka viittaavat konkreettisiin
olioihin: elollisiin olentoihin tai elottomiin "esineisiin". Abstraktisilla
substantiiveilla (esim. ajatus, luulo, tunne, tosiseikka) ei ole sellaista ulkoista
olomuotoa, jonka pystyisi aisteilla toteamaan. Konkreettisen ja abstraktisen raja on
kuitenkin liukuva.
Konkreettiset substantiivit puolestaan jakautuvat yleisnimiin
eli appellatiiveihin ja erisnimiin eli propreihin (esim. Jukka,
Savonlinna, Helsingin Sanomat). Tämäkään ero ei ole kaikin kohdin selvä. (Ks. >substantiivijohdosten merkitysryhmiä.)
Adjektiivit eli laatusanat kuvailevat tarkoitetta. Adjektiivin tyypillinen
syntaktinen ominaisuus on toimia >attribuuttina.
>Adjektiiviattribuutti esiintyy
pääsanasubstantiivin edellä ja on sen kanssa samassa sijassa ja luvussa eli kongruoi* sen kanssa, esim.
lämmin päivä
lämpim+i+nä päiv+i+nä
Paljon harvemmin kuin attribuuttina adjektiivi esiintyy itsenäisenä >predikatiivina, esim.
Adjektiivien erikoisuutena ovat >vertailuasteet:
positiivi (esim. kaunis), komparatiivi (esim. kaunii+mpi) ja superlatiivi
(esim. kaune+in). (Ks. >adjektiivijohdosten
merkitysryhmiä.)
Numeraalit eli lukusanat jakautuvat kahteen ryhmään. Perus- eli >kardinaaliluvut ilmaisevat
lukumäärää (esim. yksi, kaksi, kolme) ja järjestys- eli >ordinaaliluvut ilmaisevat
järjestystä (esim. ensimmäinen, toinen, kolmas).
Suomen kielen erikoisuuksia on se, että lukusanaan liittyvä substantiivi
on yksikössä eikä monikossa kuten indoeurooppalaisissa* kielissä, mikä olisi loogisempaa. Esim.
kolme tyttö+ä (vrt. ruots. tre flick+or)
Tässä suomen lukusana jäsennetään pääsanaksi ja
yksikön partitiivissa oleva substantiivi sen >attribuutiksi.
Lukusana voi olla myös samassa sijassa ja luvussa kuin substantiivi, ja
silloin lukusana jäsennetään attribuutiksi. Esim.
Järjestysluvut käyttäytyvät lähes aina adjektiiviattribuutin tavoin,
esim.
kolmas mies, kolmanne+lle miehe+lle
Pronominit eli asemosanat viittaavat substantiiveihin. Latinan kielen
ilmaus pro nomen 'nominin tilalla' kertoo sen, että pronominit ovat yleensä
korvaavia ilmauksia.
Pronominien >taipuminen on poikkeavaa.
Taivutuksessa on erikoisia äännevaihteluita sekä runsaasti epäsäännöllisiä
muotoja, esim. kuka : kene+t, se : ne, joka : jo+n+ka, tämä : tä+ssä.
Pronomineja on muihin nomineihin verrattuna vähän. Ne muodostavat sulkeisen luokan*,
jonka jäsenet voi tarpeen tullen luetellakin. Suomen pronominit jaetaan yleensä
seuraaviin seitsemään ryhmään:
1) >Persoonapronominit
(tekijäasemot)
minä, sinä, hän, me, te, he
2) >Demonstratiivipronominit
(osoittavat asemot)
tämä, tuo, se, nämä, nuo, ne
3) >Interrogatiivipronominit
(kysyvät asemot)
kuka, mikä, ken, kumpi, kumpainen
4) >Relatiivipronominit
(takakohtaiset asemot)
5) >Indefiniittipronominit
(epämääräiset asemot)
joka, jokainen, joku, jompikumpi, jokin, kukin, mikin,
kumpikin, kumpainenkin, kukaan, mikään, kumpikaan,
kumpainenkaan, eräs, toinen, muu, muutama, sama, kaikki,
molemmat, moni, usea
6) >Refleksiivipronomini
(itsekohtainen asemo), esim.
7) >Resiprookkipronomini
(keskinäisasemo), esim.
Rakastakaa tois+i+a+nne – toinen tois+ta+nne.
Resiprookkipronomini ilmaisee vastavuoroisuutta. Pronominina käytetään toinen-sanaa
kahdella eri tavalla.
Adverbit eli seikkasanat ovat lauseenjäseninä >adverbiaaleja. Ne ilmaisevat
aikaa, paikkaa, tapaa, syytä, keinoa, suhdetta, suuntaa yms. Jos sana ei ole nomini eikä
verbi eikä se kuulu mihinkään jäljempänä esiteltävään partikkeliluokkaan, se on
adverbi. Esim.
Tänne tulee vieraita.
Tuote on selvästi kotimainen.
Teit sen oikein hyvin.
(Ks. >adverbijohdosten merkitysryhmiä.)
Suhdesanat eli postpositiot (jälkisanat) ja prepositiot (etusanat)
ilmaisevat yhdessä nominin genetiivin tai partitiivin kanssa samanlaisia seikkoja kuin
adverbit yksinään. Esim.
tuoli+n alla, kadu+n yli, illallise+n jälkeen
ennen illallis+ta, yli silla+n, kautta Euroopa+n
Konjunktiot eli sidesanat liittävät toisiinsa erilaisia rakenteita.
Rinnastuskonjunktiot >rinnastavat lauseita ja
lauseenosia:
ja, ynnä, sekä, sekä – että, -kä, eli, tai, tahi, taikka,
joko – tai, vai, mutta, vaan, paitsi (sillä)
Alistuskonjunktiot aloittavat >sivulauseen:
että, jotta, koska, kun, jos, vaikka, kuin, kunnes, jahka,
ellen, jollen, joskin, kuten, tokko, niin että,
ennen kuin, ikään kuin
Interjektiot eli huudahdussanat ilmaisevat yleensä tunteita ja
mielentiloja tai jäljittelevät luonnonääntä. Esim.
ohoh, hui, huh, voi, ahaa; molskis, loiskis, rits, pum
|