Etusivu Sisällys Hakemisto

Äänneoppi

Muoto-oppi Lauseoppi <Edellinen Seuraava>

2.1.1 Mitä morfologia on?

Tällä sivulla:
Yleistä | Sana | Morfeemi | Morfofonologiset vaihtelut | Paradigma | Perusmuodot | >Harjoitustehtäviä (mene sivulle)

 

Yleistä

Morfologia eli muoto-oppi on kieliopin osa, joka selvittää

  • mitkä ovat tutkittavan kielen morfeemit (morfeemi-inventaari)
  • millaisia äänne- ja muotoympäristöstä riippuvia variantteja niillä on (morfofonologia) 
  • miten niitä voidaan yhdistellä, miten ne liittyvät toisiinsa (morfotaksi)
  • mikä on muoto-opin järjestelmän historia.


Sana

Sanaa voidaan tarkastella monelta kannalta. Ortografisesti* sana on tyhjien tilojen väliin jäävä tekstin osa. Esim. ilmaus bruttokansantuote muodostaa suomessa ortografisesti yhden sanan mutta englannissa kolme: gross national product.

Kieliopillisesti sana voi olla taipuva tai taipumaton. Esim. näin voi tekstiyhteydestä irrallaan edustaa kolmea kieliopillista sanaa. Kieliopillisen sanan käsite on hyödyllinen morfologisen analyysin väline ennen kaikkea silloin, kun sananmuoto on rakenteellisesti monitulkintainen:

1) adverbi näin 'tällä tavoin'
2) verbin nähdä aktiivin indikatiivin imperfektin yksikön 1. persoona
3) pronominin tämä monikon >instruktiivi.

Sananmuodon esiintymää voidaan nimittää myös saneeksi varsinkin laskettaessa tilastollisesti tekstin sanamääriä.

Jos sana voidaan erottaa toisesta äänteellisin kriteerein, voidaan puhua äänneopillisesta sanasta. Esim. suomessa <pääpaino sanan ensi tavulla osoittaa sanan alkamiskohdan. Kiinteä paino myös vaikka viimeisellä tavulla (kuten ranskassa) tai toiseksi viimeisellä (kuten esim. puolassa) toimii samalla lailla sanan osoittimena ja rajaajana.

Äänneopillinen sana on kieliopillisen sanan ilmiasu.

Lekseemi eli sanakirjasana on abstrakti yksikkö, joka edustaa kaikkia yhden sanan taivutusmuotoja samalla kertaa. Niitä kuvaamaan käytetään yhtä taivutusmuotoa tai >sanavartaloa, nomineista tavallisesti >yksikön nominatiivia tai vahvaa vokaalivartaloa, verbeistä >1. infinitiivin lyhempää muotoa (varsinkin sanakirjoissa) tai vahvaa vokaalivartaloa.


Morfeemi

Morfeemi on kielen pienin yksikkö, jolla on merkitys tai kieliopillinen tehtävä. Esim. sanavartalot, johtimet ja sijapäätteet ovat morfeemeja. Sanojen taivutusmuodot voidaan jakaa morfeemeihinsa. Jos eri foneemijonoilla on sama merkitys, niitä voidaan nimittää saman morfeemin allomorfeiksi. Allomorfi on morfeemin variantti. Esim. >inessiivillä on kaksi allomorfia, talo+ssa ja kylä+ssä, jotka ovat keskenään täydennysjakaumassa*.


Morfofonologiset vaihtelut

Morfofonologiset vaihtelut eli morfeeminsisäiset ja -rajaiset >äännevaihtelut voivat olla 1) automaattisia eli äänteellisehtoisia ja säännöllisiä, jolloin vaihtelu riippuu äänneympäristöstä (esim. inessiivin päätteen a:n ja ä:n vaihtelu: talo+ssa, mutta kylä+ssä), taikka 2) ei-automaattisia eli muotoehtoisia ja epäsäännöllisiä, jolloin vaihtelu riippuu muotoympäristöstä (esim. sanavartalon loppu-a:n vaihtelu o:n kanssa i:n edellä: anna+n : anno+in, mutta anta+isin).


Paradigma

Sanan eri muodot saadaan >taivuttamalla. Taivutusmuotojen kokonaisuutta nimitetään paradigmaksi eli muotosarjaksi. Enimmillä kielen sanoilla on täydellinen paradigma: sanaa voidaan taivuttaa kaikissa mahdollisissa sen >sanaluokan muodoissa.

Eräillä sanoilla on vajaa paradigma. Tällaisesta paradigmasta puuttuu joitakin taivutusmuotoja.

Vajaaparadigmaisia ovat esim. >yksipersoonaiset verbit: niiltä puuttuvat kaikki muut persoonamuodot paitsi yksikön kolmas (esim. täytyy, satoi). Paradigmaltaan vajaita ovat myös >monikolliset sanat (esim. häät, sakset) ja >kieltoverbi.

Omaa tyyppiään on suppletiivinen eli täydennysparadigma. Siinä taivutusmuodot muodostetaan erilähtöisistä vartaloista. Selvästi suppletiivinen paradigma on esim. >olla-verbillä ja >kuka-pronominilla.

Joskus erotetaan vielä heterokliittinen eli sekaparadigma. Siinä >taivutussuffiksit liittyvät samasta kannasta eri tavoin muodostettuihin vartaloihin. Heterokliittisiä ovat esim. >ne-verbit (viiletä : viilenee, tarjeta : tarkenee). Niiden >konsonanttivartalo päättyy t:hen (viilet+köön, tarjet+koot), joka ei ole historiallisesti samaa lähtöä vokaalivartalon n:n kanssa.


Perusmuodot

Nominien perusmuotona pidetään esim. sanakirjoissa tavallisesti yksikön nominatiivia (esim. talo, pelto, mies, olut). Verbien hakumuotona sanakirjoissa on 1. infinitiivin lyhempi muoto. Näitä muotoja ei kuitenkaan voi pitää taivutuksen perusmuotoina. Varsinkin 1. infinitiivi sopii huonosti kielenkuvauksen perusmuodoksi, koska siinä on aina >sidonnainen morfeemi (1. infinitiivin tunnus), esim. sano+a, tul+la, alka+a, hypät+ä.

Sekä nominien että verbien kaikki taivutusmuodot perustuvat sanan vartaloon. Verbien perusmuotona voidaan pitää (vahvaa) vokaalivartaloa, joka saadaan monikon 3. persoonasta jättämällä pääte -vAt pois: sano(vat), tule(vat), alka(vat), hyppää(vät).

Myös nominien taivutuksen lähtökohtana voidaan pitää (vahvaa) vokaalivartaloa. Se on useimmiten yksikön nominatiivin kaltainen, esim. talo(n), ansa(ssa), pitkä(lle), matala(lla); pelto(na), katu(a). Eräiden sanojen nominatiivi on konsonanttivartalon näköinen, esim. viisas, varis, kevät, avain.
 

2.1 Morfologian perus... 2.1.1 Mitä morfologia on? Seuraava> 2.2 Äännevaihtelut

Verkkokielioppi: © Finn Lectura / Erkki Savolainen 2001