Etusivu Sisällys Hakemisto

Äänneoppi

Muoto-oppi Lauseoppi <Edellinen Seuraava>

2.5.1.2.1 Kieliopilliset sijat

Tällä sivulla:
Yleistä | Nominatiivi | Akkusatiivi | Partitiivi | Genetiivi | Monikon genetiivin muodostus | Monikon genetiivin ja partitiivin päätteiden rinnakkaisuus | Monikon 1. ja 2. genetiivin vaihtelusta | >Harjoitustehtäviä (mene sivulle)

 

Yleistä

Nominatiivi, akkusatiivi, partitiivi ja genetiivi ovat keskeisten lauseenjäsenten sijoja ja ilmaisevat enimmäkseen kieliopillisia suhteita. Nominatiivi, partitiivi ja genetiivi ovat >subjektin sijat, akkusatiivi ja partitiivi >objektin sijat. Nominatiivi, partitiivi ja genetiivi ovat myös >predikatiivin sijoja. Genetiivi ilmaisee perusmerkityksessään omistusta >genetiiviattribuuttina. Partitiivi esiintyy myös >partitiiviattribuuttina.


Nominatiivi

Nominatiivi on suomen yleisin sija. Yksikön nominatiivi on nominien <perusmuotona päätteetön, ja monikon nominatiivin lopussa oleva -t on monikon <tunnus eikä sijapääte, esim. talo : talo+t. Usein yksikön nominatiivi on samanlainen kuin <sanavartalo, mutta monien sanojen yksikön nominatiivi eroaa vartalosta. – Kieliopillisena sijana nominatiivi on >subjektin perussija.


Akkusatiivi

Akkusatiivi ei ole samalla tavalla morfologinen sijamuoto kuin muut suomen sijat. Se on tavallisesti nominatiivin tai genetiivin näköinen. Akkusatiivi on partitiivin ohella >objektin sija, esim.

Luen kirja+n, kirja+t. Lue kirja! 

Vain >persoonapronomineilla ja >interrogatiivipronominilla ken on morfologinen akkusatiivi: minu+t, sinu+t, häne+t, mei+dät, tei+dät, hei+dät; kene+t. (Ks. kirjasuomen kehitystä*.)


Partitiivi

Partitiivi on nominatiivin ja genetiivin ohella >subjektin sija ja akkusatiivin ohella >objektin sija. Se esiintyy myös >predikatiivissa ja >partitiiviattribuuttina. Vanhastaan se on ollut ns. yleinen erosija, jolla on lokaalis-ablatiivinen merkitys: luo+ta, kauka+a, koto+a.

Partitiivilla on kaksi päätevarianttia: -A ja -tA (ks. kirjasuomen kehitystä*). Pääte liittyy yksivartaloisissa sanoissa vahvaan <vokaalivartaloon ja kaksivartaloisissa sanoissa <konsonanttivartaloon seuraavasti:


Partitiivin pääte -A

Pääte esiintyy <pääpainottoman tavun lyhyen vokaalin ja tällaista vokaalia seuraavan j:n jäljessä. Esim.

kauppa+a, koulu+a, outo+a, kive+ä, hylly+ä; trio+a, Mao+a
vasara+a, hakija+a, astia+a, pimeä+ä, saippua+a, ainoa+a
sieni+ä, omeni+a, vääri+ä
maalej+a, arkoj+a, hyllyj+ä; karavaanej+a, pittoreskej+a


Partitiivin pääte -tA

Pääte esiintyy neljässä yhteydessä seuraavasti.

1) Konsonanttivartalon jäljessä. Esim.

pien+tä, askel+ta, manner+ta, vet+tä, onnellis+ta

2) Pääpainollisen tavun vokaalin jäljessä. Esim.

maa+ta, työ+tä, tei+tä, soi+ta, jo+ta, mi+tä, tä+tä

3) Pääpainottoman tavun pitkän vokaalin ja sivupainollisen tavun <diftongin jäljessä sekä supistumadiftongin* jäljessä muutoinkin. Esim.

takuu+ta, tiivii+tä, valtioi+ta, saippuoi+ta, vasaroi+ta
astioi+ta, lattioi+ta, hakijoi+ta, etsijöi+tä
kastikkei+ta, sotilai+ta, pimei+tä, ainoi+ta

4) Yksikön partitiivissa sanoissa, joissa -A-pääte aiheuttaisi hankalia vokaalikasaumia. Esim.

autio+ta, museo+ta, lämpiö+tä, yhtiö+tä

Monikon partitiivissa päätevariantit valitaan sivupainollisen tavun alkuperäisen diftongin jäljessä usein sanatyypeittäin. Valintaan vaikuttaa osin vartalon toiseksi viimeisen tavun <pituus:

  • Jos vartalon toiseksi viimeinen tavu on pitkä, valitaan tavallisesti lyhempi A-pääte, esim. ammattej+a, etsintöj+ä, kalustoj+a, fasaanej+a, protestej+a, individualistej+a.

  • Jos vartalon toiseksi viimeinen tavu on lyhyt, valitaan tavallisesti pidempi tA-pääte, esim. paperei+ta, lokeroi+ta, professorei+ta.

Tällainen monikon partitiivin päätteiden jakauma osoittaa ilmeisesti pyrkimystä tasapainoon tavun pituuden ja päätteen pituuden kanssa.

Joskus monikon partitiivissa toiseksi viimeinen tavu voi <astevaihtelun vuoksi olla joko pitkä tai lyhyt, esim. koivikkoja – koivikoita, ulappoja – ulapoita. Tällaisissa sanoissa on jonkin verran rinnakkaismuotoisuutta, mutta monista on vakiintunut vain toinen muoto ja sen mukainen pääte, esim. mellakoi+ta, pyhättöj+ä, tuotettuj+a, ammattej+a.


Genetiivi

Genetiivi ilmaisee >genetiiviattribuuttina usein omistajaa (esim. poja+n kirja). Se on myös >subjektin sija nominatiivin ja partitiivin ohella (esim. Poiki+en täytyy lähteä). Genetiiviä käytetään lisäksi monien <post- ja prepositioiden yhteydessä (esim. pöydä+n alla).

Yksikön genetiivin päätteenä on -n (sama kuin yksikön päätteellisellä akkusatiivilla). Monikon genetiivillä on useita päätteitä.

Yksikön genetiivin pääte liittyy heikkoon vokaalivartaloon, jos sanassa on astevaihtelua, esim. maido+n, kengä+n. (Huom. vaihteluton vokaalivartalo, esim. rantee+n, kirkkaa+n, ytime+n).

Monikon genetiivi on erikoislaatuinen seuraavista syistä (ks. kirjasuomen kehitystä*):

  • Se voi perustua joko monikkovartaloon (ns. mon. 1. genetiivi) tai yksikkövartaloon (ns. mon. 2. genetiivi). Esim. vanhoj+en, hevosi+en vanha+in, hevos+ten.

  • Mon. 2. genetiivi voi perustua joko vokaali- (edellä vanha+in) tai konsonanttivartaloon (edellä hevos+ten).

  • Monikon genetiivillä on päätevariantteja enemmän kuin muilla sijoilla. Päätteet ovat -den, -tten, -ten, -en, -in. Esim. sotilai+den, sotilai+tten, ihmis+ten, taloj+en, omena+in.

Rinnakkaismuotojen määrä kasvaa, koska samastakin sanasta voidaan muodostaa eri vartaloihin pohjautuvia mon. genetiivejä. Lisäksi eräät päätevariantit ovat periaatteessa vapaassa vaihtelussa* keskenään. Esim.

omenoiden – omenoitten – omenojen – omenien – omenain
perunoiden – perunoitten – perunojen – perunien – perunain


Monikon genetiivin muodostus

Monikon genetiivin muodostusta voidaan havainnollistaa oheisella kaaviolla.


Kuva: Monikon genetiivin muodostus

Nykykielen päätevariantit ovat joko täydennysjakaumassa* tai vapaassa vaihtelussa seuraavasti.

1) Monikon genetiivin pääte -ten konsonanttivartalon jäljessä, esim.

ostos+ten, ihmis+ten
ommel+ten, sävel+ten
ien+ten, pien+ten
suur+ten, vet+ten

2) Monikon genetiivin pääte -en lyhyen i:n ja lyhyttä vokaalia seuraavan j:n jäljessä, esim.

sieni+en, avaimi+en, kirjoittaji+en
katuj+en, järjestöj+en, neuvotteluj+en;
oppi+en, kaupunki+en, ammatti+en

3) Monikon genetiivin pääte -in muiden lyhyiden vokaalien kuin i:n jäljessä, esim.

sokea+in, näyttelijä+in, opettaja+in;
(analogisesti* myös:) pappe+in, vanke+in

4) Monikon genetiivin pääte -den/-tten diftongin sekä pitkän i:n jäljessä. Variantit ovat periaatteessa vapaassa vaihtelussa; käytännössä -tten-pääte on paljon harvinaisempi. Esim.

soi+den – soi+tten, kevyi+den – kevyi+tten
yhtiöi+den – yhtiöi+tten, 
opiskelijoi+den – opiskelijoi+tten;
kaunii+den, tiivii+den

Kolmi- ja useampitavuisten vartaloiden monikon genetiivi:

Päätevariantit -en ja -den (tai -tten) ovat periaatteessa vapaassa vaihtelussa joissakin sanoissa, esim. taistelujen – taisteluiden, kehräämöjen – kehräämöiden, mansikkojen – mansikoiden. Toisissa sanoissa taas on tavallisempi -den-pääte, esim. henkilöiden, kohtaloiden, makkaroiden, ja toisissa -en-pääte, esim. fasaanien, kaupunkien, konservatiivien. Varianttien valikoitumiseen vaikuttaa se, onko vartalon toiseksi viimeinen tavu pitkä vai lyhyt.


Monikon genetiivin ja partitiivin päätteiden rinnakkaisuus

Monikon genetiivissä on -en, kun monikon partitiivissa on -A:

autoj+en, käsi+en           autoj+a, käsi+ä
oikeuksi+en, löytäji+en     oikeuksi+a, löytäji+ä

Monikon genetiivissä on -den, kun monikon partitiivissa on -tA:

tei+den, sotilai+den        tei+tä, sotilai+ta
vaikei+den, tavaroi+den     vaikei+ta, tavaroi+ta


Monikon 1. ja 2. genetiivin vaihtelusta

Kaksivartaloisissa nomineissa -ten-päätteinen mon. 2. genetiivi ja -en-päätteinen mon. 1. genetiivi ovat periaatteessa vapaassa vaihtelussa, mutta käytännössä eri muotojen suosio vaihtelee sanatyypeittäin:

-ten-päätteinen genetiivi on tavallinen <ajatus-, <ihminen- ja <kieli-tyyppisissä nomineissa, esim. las+ten, harrastus+ten, vanhus+ten, punais+ten, pien+ten, saar+ten.

-ten-päätteistä genetiiviä ei juuri käytetä <taivas- ja <vesi-nomineissa eikä >karitiiviadjektiiveissa ja >superlatiiveissa muualla kuin fraasiutuneissa ilmauksissa, vaikka sanat ovatkin kaksivartaloisia (esim. taivas+ten valtakunta, vet+ten päällä, kät+ten töitä).

Yksivartaloisten nominien vokaalivartaloon perustuvat -in-päätteiset mon. 2. genetiivit ovat tyyliväritteisiä (honkain, päiväin), tai sitten ne esiintyvät kiteytyminä etenkin yhdyssanojen alkuosissa, esim. vanhainkoti, piispainkokous, lakiasiainosasto, veronmaksajain.

Kolmi- ja useampitavuisissa i-loppuisissa vartaloissa on jonkin verran mon. 1. ja 2. genetiivin vapaata vaihtelua, esim. lääkärien – lääkäreiden – lääkäreitten, paperien – papereiden – papereitten.

Eräistä sanoista on käytetty -ten-päätteisiä monikon genetiivejä, vaikka sanat ovat yksivartaloisia, esim. enkel+ten, jumal+ten, sankar+ten. Nämä ovat syntyneet analogisesti sellaisten monikon genetiivien kuin askel+ten, piennar+ten mallin mukaan.
 

2.5.1.2 Sijat 2.5.1.2.1 Kieliopilliset sijat Seuraava> 2.5.1.3 Omistusliitteinen...

Verkkokielioppi: © Finn Lectura / Erkki Savolainen 2001