| Etusivu | Sisällys | Hakemisto | Muoto-oppi | Lauseoppi | <Edellinen | Seuraava> |
Selityksiä ja lisätietoja
Tämän sivun selityksiin ja lisätietoihin on linkkejä Verkkokieliopin sivuilta. Selityksiä on yhteensä 132. Niistä kertyy A4-tulosteita n. 18 sivua. Ad-adjektiiveiksi on nimitetty eräitä adverbeja, jotka esiintyvät adjektiivien ja toisten adverbien määritteinä mutta eivät verbien määritteinä (esim. melko kuuma, erittäin paljon, varsin myöhään).
Perinteisessä kieliopissa adverbiaaliksi on katsottu myös jokainen adjektiivin ja adverbin määrite. Eräissä uudemmissa kieliopeissa tällaisista määritteistä on käytetty nimitystä ad-adjektiivi. Lyhenne AdvlP tarkoittaa adverbiaalilauseketta. Tällöin adverbiaalia ei ole käsitetty niinkään lauseenjäseneksi, vaan pikemmin jakaumaluokaksi, joka on verrattavissa lähinnä nominilausekkeeseen. Adverbi määritteineen on yksi adverbiaalilausekkeen tyyppi samaan tapaan kuin substantiivi määritteineen on yksi NP:n tyyppi. Affrikaatta on konsonantti, joka alkaa kuin klusiili ja päättyy kuin frikatiivi. Se on siis klusiilin ja frikatiivin yhtymä, jonka osat ääntyvät samalla tai melkein samalla artikulaatiopaikalla. Esimerkiksi englannin sanoissa church ja judge sekä sanan ensimmäinen että viimeinen äänne ovat dentaaliaffrikaattoja. Affrikaattoja on useissa muissakin kielissä, esim. saksassa zehn ja Pferd. Suomessa affrikaattoja ei ole.Analogia tarkoittaa sananmuodon tai sananmuototyypin yhtäläistävää vaikutusta toiseen, siihen tajunnassa yhdistyvään sanaan tai tyyppiin. Analogiaa käytetään selitysperusteena kielen epä-äännelaillisille muutoksille.
Suomi on luonteeltaan synteettinen kieli. Siinä kieliopillisia suhteita ilmaistaan taivutusmuotojen ja päätteiden avulla. Esim. ruotsissa suomen sijapäätteitä vastaavat useimmiten erilliset prepositiot. Ruotsia voidaan näin ollen sanoa analyyttiseksi kieleksi. Ns. arkkifoneemit merkitään isoilla kirjaimilla. -A toteutuu a:na tai ä:nä, -O toteutuu o:na tai ö:nä ja -U toteutuu u:na tai y:nä vokaalisoinnun periaatteiden mukaisesti. Aspektilla tarkoitetaan puhujan näkökulmaa tilanteen ajalliseen jäsentymiseen tai tuloksellisuuteen. Aspekti on kieliopillistunut verbiin esim. venäjässä ja espanjassa. Suomessa aspekti liittyy ensisijaisesti verbin toiminnan tuloksellisuuteen tai sen loppuun saattamiseen. Tätä ilmaistaan objektin akkusatiivin ja partitiivin vaihtelulla. Kun äänne aspiroituu, se ääntyy siten, että äänteen primaarin artikulaation lisäksi siihen liittyy h-mainen friktio eli hankauma, joka voi syntyä joko artikulaatiopaikalla voimakkaan eksploosion vaikutuksesta tai ääniraossa eli glottiksessa, ennen kuin äänihuulet taas alkavat värähdellä seuraavaan vokaaliin siirryttäessä. Balttilaisia kieliä ovat nykyiset latvia ja liettua sekä 1600-luvun loppupuolella kuollut muinaispreussi. Arvellaan, että itämerensuomalaisten ja saamelaisten esi-isät joutuivat balttien kanssa kosketuksiin n. 2500–2000 eKr., mutta kesti ehkä useita sukupolvia, ennen kuin kielelliset vaikutukset pääsivät alkamaan. Vanhoja balttilaislainoja suomen kielessä on yli 130. Denotaatiolla tarkoitetaan paitsi sanan perusmerkitystä myös viittaussuhdetta kielellisen merkin ja merkityssisällön välillä. Kyseessä on siis kielen ja mielen välinen suhde, kun taas referenssi on pikemminkin kielen suhde ulkomaailmaan. Referenssi on kielen käyttöön, puhuntaan, liittyvä käsite ja denotaatio liittyy enemmän abstraktiin kielijärjestelmään – niihin sääntöihin, joiden mukaan kieltä käytetään. Deonttinen tarkoittaa filosofiassa pakollisen, kielletyn ja sallitun käsitteisiin liittyvää. Dependenssikielioppi tutkii nimensä mukaisesti lauseenosien välisiä riippuvuussuhteita. Usein kuvausmallista käytetään kemiaan viittaavaa nimitystä <valenssiteoria. Dependenssikielioppia on harrastettu varsinkin Saksassa ja Ranskassa. Valenssiteorian alkuunpanijana pidetään ranskalaista Lucien Tesnièreä, jonka kirjoitukset ilmestyivät 1930–1950-luvuilla. Ekspressiivinen merkitys on se osa sanan merkityssisällöstä, joka välittää tietoa sanan sivumerkityksistä metaforisista merkityksistä, tyylistä sekä puhujan tunteista ja asenteista.Ekstralingvistiset keinot liittyvät kielenulkoiseen viestintään eli 'ruumiin kieleen', ennen kaikkea ilmeisiin, eleisiin, katseisiin ja asentoihin. Ellipsi tarkoittaa kielitieteessä sanojen poisjäämistä niin, että ilmauksen merkitys ei silti muutu. Elliptisiä ovat lauseet, jotka kelpaavat vain johonkin tiettyyn tilanteeseen. Esim. Yhdeksän voi olla vaikkapa vastaus kysymykseen Montako söit?. Tietenkin voidaan vastata myös täydellisemmin: Minä söin yhdeksän. Elliptisistä lauseista on siis jätetty pois joitakin osia, tässä minä söin. Episteemiset modaali-ilmaukset esittävät puhujan käsityksiä asiasisällön mahdollisuudesta tai varmuudesta. Essentiaaliset johdokset ilmaisevat kantasanan tarkoitteena olemista, esim. opastaa 'toimia oppaana'. Etymologia on tutkimusta, jossa pyritään selvittämään sanojen alkuperä. Sana etymologia voi tarkoittaa myös yksittäisen sanan historiaa. Generatiivisen kieliopin perusajatus on sellaisen kieliopin laatiminen, joka generoisi eli tuottaisi kaikki jonkin kielen kieliopilliset lauseet, mutta ei yhtään epäkieliopillista Generatiivinen semantiikka on generatiivisen kielioppiteorian yhden suunnan, ns. abstraktisen syntaksin, kannattajien edustuma näkemys semantiikasta: semanttinen komponentti (osa[tekijä]) ei ole kieliopissa vain syntaktisen komponentin tulkitsemisosa vaan kuvauksen lähtökohta. Lauseen syvärakenne on identtinen sen semanttisen representaation (edustuksen) kanssa. Vanhoja germaanisia lainoja on suomessa noin 500. Nykyisin arvellaan, että vanhimmat germaanilaisperäiset lainat ovat yhtä vanhoja kuin balttilaiset. Lainautuminen alkoi jo varhaiskantasuomalaisena aikana n. 1500–1000 ennen ajanlaskumme alkua. Hallitsevaa eli päälausetta sanotaan lauseenvastikkeiden yhteydessä myös matriisilauseeksi ja alisteista, tavallisesti sivulausetta, sanotaan myös upotelauseeksi. Mittayksikkö hertsi (Hz) ilmaisee kuinka monta täydellistä sulkeutumis-avautumisliikettä äänihuulet suorittavat sekunnin aikana. Homonymia tarkoittaa sitä, että kaksi sanaa on ikään kuin sattumalta samanasuisia. Esimerkkejä homonymiasta ovat vaikkapa sanaparit vuori 'takin' – vuori 'maankohouma' ja kuusi 'puu' – kuusi 'numero'. Hyperbola on retorinen kuvio, jolle on tyypillistä ylenmääräinen paisuttelu, tehoa tavoitteleva liioittelu. Hyponymialla tarkoitetaan merkitysten alistussuhteita, sitä, että jonkin sanan merkitys sisältyy toisen sanan merkitykseen. Yläkäsitteitä sanotaan hyperonyymeiksi ja alakäsitteitä hyponyymeiksi. Idiolekti tarkoittaa yksilön puheenpartta kaikkine erikoispiirteineen. Ikonit ovat merkkejä, joissa on jotakin samaa kuin tarkoitteessa. Kielessä ikoneja ovat esimerkiksi sellaiset onomatopoieettiset (ääntä jäljittelevät) sanat kuin kukkua tai piristä, jotka äänneasullaan jäljittelevät kuvaamaansa toimintaa. Ikonit ovat siis tavallaan 'kuvia' tarkoitteestaan. Impositiivilla tarkoitetaan pragmatiikassa puheaktia, joka rajoittaa toisen valinnanvapautta. Indeksit ovat merkkejä, jotka läheisyyden, ajan tai paikan kautta ovat sidoksissa siihen, mitä ne esittävät; esimerkiksi savu on merkki tulesta ja tummat pilvet ovat merkki sateesta. Indoeurooppalaiset kielet ovat maailmassa laajimmalle levinnyt kielikunta. Se käsittää useimmat Euroopan ja Intian kielet. Instruktiiviset johdokset ilmaisevat kantasanan tarkoitteella varustamista, esim. aidata 'varustaa aidalla', kivetä 'peittää kivillä (esim. katu)', laudoittaa 'varustaa laudoilla', valjastaa 'varustaa valjailla'. Instrumentatiiviset johdokset ilmaisevat kantasanan tarkoitteella toimimista, esim. purjehtia 'liikkua purjeilla'. Intensionaaliset oliot ovat kuvittelun, muistamisen, unohtamisen ym. henkisen toiminnan kohteita tai tuloksia, esim. ajatus, idea, luulo, syy, tosiseikka, tunne, väite. Ekstensionaalisesti ne eivät 'ole olemassa'; niillä ei ole kielenulkoisessa maailmassa sellaista selvärajaista olomuotoa, jonka kuka tahansa pystyisi kokemusperäisesti toteamaan. Intransitiivinen verbi on perinteisessä kieliopissa verbi, joka ei voi saada objektia. Jaolliset substantiivit viittaavat sellaisiin tarkoitteisiin, jotka voidaan jakaa osiin niin, että osilla on sama luonne kuin kokonaisuudella. Jaollisten substantiivien tarkoitteita ei yleensä voi laskea. Tällaisia ovat ennen kaikkea ainesanat (esim. olut, kahvi, maito), mutta myös abstraktisanat (esim. usko, toivo, rakkaus). Jaottomat substantiivit viittaavat yksilöllisiin olioihin, joita ei voi jakaa pienempiin osiin niin, että osat säilyttäisivät kokonaisuuden luonteen. Jaottomien substantiivien tarkoitteita voidaan laskea. Tällaisia ovat esim. auto, talo, mies, käsi, ajatus, sielu. Kantasuomi on kielimuoto, josta nykyiset itämerensuomalaiset kielet (suomi, karjala, vepsä, inkeroinen, vatja, viro ja liivi) polveutuvat. Varhaiskantasuomi on itämerensuomalaisten kielten ja saamen oletettu yhteinen kantakieli. Sen aikakausi päättyi n. 1500–1000 eKr. Myöhäiskantasuomi on itämerensuomalaisten kielten oletettu yhteinen kantakieli. Sen aika päättyi ajanlaskun taitteen tienoilla. Kaptatiiviset johdokset ilmaisevat kantasanan tarkoitteen pyydystämistä tai keräämistä, esim. kalastaa 'pyydystää kaloja', marjastaa 'kerätä marjoja.' Kasvojen käsitteellä tarkoitetaan pragmatiikassa sosiaalista arvonantoa, jonka henkilö vaatii osakseen vuorovaikutustilanteissa. Keskivokaalit Joissakin kielissä on myös sellaisia vokaaleja, joissa kielen korkein kohta ei ole edessä eikä takana vaan näiden äärimmäisyyksien keskellä. Tällaisia vokaaleja nimitetään keskisiksi vokaaleiksi eli keskivokaaleiksi. Tällainen vokaali on esim. englannin sanassa bird. Wittgenstein pyrki lähestymään arkikieltä tulkitsemalla sen kielipeliksi, jolloin kielen puhuminen on osa toimintaa tai elämänmuotoa. Kielen osaaminen on sitä, että kyetään toimimaan asianmukaisesti erilaisissa peleissä. Kielipeli-idea soveltuu vaikkapa ravintolan tanssivuoron kuvaamiseen: jompikumpi – yleensä mies – tekee aloituksen, jonka jälkeen puolin ja toisin tutkaillaan mahdollisen kiinnostuksen heräämistä. Jos yhteensopivuudelle löytyy edellytyksiä, peliä jatketaan uusilla siirroilla, muuten peli päättyy yhteen tanssivuoroon. Kielten typologisen luokittelun tarkoituksena on rakennepiirteitä vertailemalla selvittää, voidaanko maailman tuhannet kielet kenties hahmottaa paljon harvalukuisempien, yleisten kielityyppien toteutumiksi. Kognitiivinen kielioppi on kielentutkimuksen suuntaus, joka lähestyy kielioppia tajunnan, kognition kautta. Kieltä lähestytään nimenomaan merkityksen kannalta ja kielen merkitysrakenteen ajatellaan olevan yhteydessä ihmisen yleisempään tietorakenteeseen. Kielen eri osa-alueita ei nähdä erillisinä systeemeinä eikä myöskään kieleen liittyvää tietoa eroteta muusta maailmaan liittyvästä tiedosta. Suomen kieleen kognitiivista kielioppia on ensimmäiseksi soveltanut Pentti Leino. Kollokaatiolla tarkoitetaan sanan merkitykseen perustuvaa taipumusta esiintyä yhdessä tietynlaisten sanojen kanssa. Esimerkiksi verbi naukua yhdistyy huomattavasti useammin sanaan kissa kuin muihin sanoihin. Muita mahdollisia kollokaatioita ovat kakara naukuu ja ovi naukuu. Kompetenssi on kielenpuhujan vaistonvaraista tietoa kielestä, hänen sisäistämänsä kielijärjestelmä, jonka perusteella puhuja pystyy ymmärtämään ja käyttämään kieltä sekä erottamaan kielenvastaiset ilmaukset kielenmukaisista. Kongruenssi tarkoittaa lähekkäisten sanojen taivutuksen keskinäistä mukautumista, yhdenmukaisuutta. Suomelle tyypillisiä ovat luku- ja sijakongruenssi (esim. no+i+ssa talo+i+ssa), possessiivikongruenssi (esim. minun kirja+ni) sekä verbien persoonakongruenssi (esim. sinä tule+t). Konteksti eli esiintymisympäristö tarkoittaa seuraavanlaisia asioita:
Denominaalisilla kontinuatiiviverbeillä on mm. seuraavia merkityksiä: >essentiaalinen (esim. emännöidä), >privatiivinen (esim. kuoria) ja >instrumentatiivinen (esim. meloa).
Kontrastiivinen kielentutkimus on kielijärjestelmien rakenteellista vertailua, jonka tarkoituksena on ennustaa vieraassa kielessä kohdattavia oppimisvaikeuksia. Kielellisen sanoman ja sen sisällön suhde on kielikohtainen ja se perustuu konventioon eli on konventionaalinen, sopimuksenvarainen. Kopulaksi sanotaan olla-verbiä, kun sen pääasiallisena tehtävänä on toimia syntaktisena ja morfologisena apuilmauksena. Kopula liittää toisiinsa nominilausekkeita ja siihen voidaan kiinnittää tarvittavat tempus-, modus- ja persoonasuffiksit. Eräät indefiniittipronominit, esim. harva, molemmat, monta, muutama, usea, ilmaisevat määrää. Niitä, samoin kuin lukusanoja ja määrää ilmaisevia adverbeja (esim. hiukan, paljon, vähän) voidaan kutsua yhteisellä nimellä kvanttoreiksi (engl. quantifier). Käyttötarkoitus-termi on pragmatiikassa suunnilleen samanmerkityksinen kuin Austinin ja Searlen termi illocutionary force. Rakenteeltaan identtiset lauseet voivat saada eri merkitykset tilanteittain: sama lause voidaan katsoa kahdeksi illokutiiviseksi aktiksi. Latiivi on epäproduktiiviseksi muuttunut entinen tulosija. Sen alkuperäistä tulosijan merkitystä 1. infinitiivin lyhemmässä muodossa kuvastaa esim. sanonta mennä maata (vrt. mennä sänkyyn). Samassa yksinkertaisessa lauseessa voi rinnastamattomana olla enintään yksi subjekti, yksi objekti ja yksi predikatiivi. Näistä subjekti on tekstilauseissa yleisin, koska se esiintyy melkein kaikilla verbeillä. Predikatiivi taas on harvinaisin, koska se esiintyy vain muutaman verbin, erityisesti olla-verbin, yhteydessä. (Karlsson 1994.) Jo Platon jakoi lauseen kahteen osaan: olioon viittaavasta nimestä käytettiin nimitystä onoma (< 'nimi') ja siitä osasta, joka oliosta jotakin sanoo, käytettiin nimitystä rhema (< 'sanominen'). Tarkoitus oli selvittää lähinnä ajatuksen rakennetta eikä niinkään kuvata kielellisiä rakenteita. Kielen oletettiin kuitenkin olevan suorassa yhteydessä ajatteluun.
Usein lauseenvastike edustaa alisteista eli sivulausetta, mutta aina se ei ole vaivatta korvattavissa sivulauseella, esim. Asiasta kuuluu tehdyn päätös -> Kuuluu (olevan niin), että asiasta on tehty päätös. – Alisteista lausetta (esim. että asiasta on tehty päätös) sanotaan myös upotelauseeksi ja hallitsevaa eli päälausetta (esim. Kuuluu [olevan niin]) sanotaan myös matriisilauseeksi. Eri kieliopeissa lauseenvastikkeita nimetään yhteensä parikymmentä. Määrä supistuu vajaaseen kymmeneen, jos kriteerinä pidetään lisäksi sitä, että jokaisella korvatun lauseen jäsenellä on oltava lauseenvastikkeessa erityinen vastine. Tässä käsitellään seitsemää tyyppiä ja niiden lisäksi mainitaan eräitä muita ei-finiittisiä rakenteita, joita on pidetty lauseenvastikkeina tai joilla on eräitä lauseenvastikkeiden ominaisuuksia. Nimitykset perustuvat merkitysnäkökohtiin, koska muoto ei tarjoa riittäviä nimeämisperusteita. Lausemoduksilla tarkoitetaan syntaksiin kiteytyneitä moduksia eli lausetyyppejä. Näitä on erotettu perinteisesti neljä:
Lausuma (utterance) on itsenäinen puhunnoksen osa, joka voi olla paitsi lause myös fragmentti (epätäydellinen lause), huudahdus tai lauseiden jono. Leksikaalinen merkitsee sanastoon tai sanakirjaan kuuluvaa tai perustuvaa, sanastollista. Liitepartikkeleilla on etupäässä pragmaattisia tehtäviä. Niitä käytetään mm. puhujan käsitysten tai asenteiden ilmaisemiseen sekä tilannekohtaisten ilmiöiden tähdentämiseen. Esim.
Litoteesi on retorinen kuvio, jossa asia ilmaistaan kieltämällä sen vastakohta, esim. ei huonosti = melko hyvin. Konsonantin liudennuksessa varsinaisen artikulaation lisäksi kielen etuselkä nousee samanaikaisesti ylös, eteenpäin, niin kuin i:tä ja j:tä äännettäessä tapahtuu. Luokan sulkeisuus ilmenee siten, ettei luokkaan hevin synny uusia elementtejä. Luokan avoimuudella puolestaan tarkoitetaan sitä, että luokkaan voidaan helposti lisätä uusia elementtejä. Sanojen välillä on monenlaisia merkityssuhteita, joista keskeisimpiä ovat synonymia, polysemia, homonymia, hyponymia ja vastakohtaisuus. Kielitieteessä tutkimuksen kohteena olevaa erityiskieltä sanotaan objektikieleksi. Kuvauksessa käytetty kieli on metakieli. Modaalisiksi sanotaan tavallisesti verbejä, jotka ilmaisevat mahdollisuutta ja kykyä (esim. osata, pystyä, saattaa, taitaa, voida), välttämättömyyttä ja pakkoa (esim. joutua, pitää, täytyä) sekä luvallisuutta (esim. saada, sallia, suoda, suvaita). Jos suomessa olisi käytössä morfeemikirjoitus, esim. sana talossani kirjoitettaisiin käyttäen vain kolmea merkkiä. Ensimmäinen merkki tarkoittaisi talo-sanaa, toinen ilmaisisi sisäpuolella olemista ja kolmas, että talon omistaja on yksikön ensimmäinen persoona eli puhuja: talo + ssa + ni. Morfi on morfeemin toteuma puheessa tai kirjoituksessa, konkreetti muoto, esim. -ssa ja -ssä sanoissa talo+ssa ja kylä+ssä.
Morfologinen monitulkintaisuus tarkoittaa sananmuotojen välistä homonymiaa, jota syntyy siten, että erilaisista morfologisista aineksista koostuvat sananmuodot ovat keskenään samanlaisia konkreettiselta ääntämis- ja kirjoitusasultaan eli lankeavat toistensa kanssa yhteen (Laalo 1990). Kielitieteessä, varsinkin merkityskenttäanalyysissä, motivoinnilla tarkoitetaan ulkomaalilman piirteiden heijastumista kielelliseen kategorisointiin. (Motivoida = olla jonkin toiminnan motiivina, aiheena, perusteena, tehdä aiheelliseksi, aiheellistaa.)
Eri muotoryhmien välistä monitulkintaisuutta edustaa esim. lainasi-sananmuoto, joka voi olla joko laina-substantiivin omistusliitteinen muoto tai lainata-verbin imperfekti.
Muotoryhmän sisäisessä monitulkintaisuudessa eri lekseemien keskenään samat muodot lankeavat yhteen (Laalo 1990). Esim. sananmuoto turvassa voi olla joko turpa- tai turva-sanan inessiivi. Neljäs infinitiivi on nykykielessä harvinainen ja tyyliltään vanhahtava. Esim. Totuutta ei käy kieltäminen; Ei ole koiraa karvoihin katsomista. Nimitys nesessiivinen viittaa siihen, että kysymys on pakosta, velvollisuudesta tai välttämättömyydestä. Tällöin esim. lause Minun täytyi lähteä kotiin jäsennetään niin, että predikaattina on verbi täytyi ja subjektina rakenne minun lähteä kotiin. Tässä rakenteessa vuorostaan lähteä on predikaatti ja minun subjekti. Tällaisia rakenteita on pidetty ns. nesessiivisten lauseenvastikkeiden tyyppeinä. Tyypillinen ortografinen sana on kirjainmerkkien jono, jonka kummallakin puolella on joko välilyönti, välimerkki, virkkeen absoluuttinen alku tai näiden yhdistelmä. Välimerkkejä ei tavallisesti pidetä ortografisten sanojen osina. Kun äänne palataalistuu, se ääntyy siten, että samanaikaisesti äänteen primaarin artikulaation kanssa kielen etuselkä kohoaa etuyläsuuntaan ja saa aikaan äänteessä j-mäisen värin. Kielen yksiköt ovat paradigmaattisessa suhteessa niihin yksikköihin, joiden kanssa ne ovat vaihdettavissa. Kielen foneemit muodostavat yhdessä foneemiparadigman.
Paradigmansisäisessä monitulkintaisuudessa saman lekseemin eri muodot lankeavat yhteen (Laalo 1990). Esim. sananmuoto opimme voi olla oppia-verbin preesens tai imperfekti. Parafraasi tarkoittaa jonkin ilmauksen merkityksen esittämistä toisin sanoin. Paralingvistiset keinot liittyvät äänenkäyttöön. Tahattomasti ääni viestii usein puhujan tunne-, terveyden- ja muista tiloista. Suomen kieliopin nimitykset aktiivi ja passiivi eivät vastaa muiden kielten nimityksiä. Toisin kuin suomessa monissa muissa kielissä passiivi on syntaktinen ilmiö niin, että transitiivilauseen objektista tulee passiivilauseen subjekti, esim. engl. Tom saw a tiger – A tiger was seen by Tom. Performanssi on konkreetissa puhetilanteessa esiintyvä aktuaalinen puhe, joka saattaa olla melko etäällä kieliopin kuvauksen pohjana olevasta ihannetuotoksesta. Perinteinen kielioppimalli syntyi kreikan ja latinan kuvausta varten. Mallia pidettiin yleispätevänä ja sitä yritettiin satojen vuosien ajan soveltaa lähes sellaisenaan muihinkin Euroopan kieliin. Myöhemmin ruvettiin yhä enemmän tekemään oikeutta eri kielten ominaisuuksille. Vähitellen perinteinen kielioppi muotoutui sellaiseksi, kuin se tunnetaan koulukieliopista. Se suosii merkitykseen perustuvia määritelmiä, on sanakeskeinen ja olettaa lauseenjäsennyksen olevan yksiulotteista ja jäännöksetöntä. Nimitys permissiivinen (lauseenvastike) pohjautuu latinaan ja viittaa siihen, että hallitsevat verbit merkitsevät useimmiten sallimista. Privatiiviset johdokset ilmaisevat kantasanan tarkoitteen poistamista, esim. kivetä 'poistaa kivet (pellosta)', pölyttää 'poistaa pöly', suomustaa 'poistaa suomut' Lauseen ilmaisemalla propositiolla tarkoitetaan lauseen kontekstista riippumatonta perusmerkitystä, väitelauseen ilmaisemaa väitettä. Esimerkiksi lauseen Vesi kiehuu ilmaisema propostitio on, ellei tilanne edellytä muuta, 'Veden lämpötila on 100 astetta'. Kieliopillisten kategorioiden prototyyppisyydellä tarkoitetaan sitä, että kielelliset rakenteet eivät ole kieliopin kuvauksen kannalta samanarvoisia, vaan kaikki luokittelut ja analyysit pätevät suoraviivaisesti vain osaan ilmauksista ja rakenteista. Prototyyppinen kielen rakenne tai ilmaus on siis sellainen, että siihen pätevät kaikki kyseistä kategoriaa luonnehtivat ominaisuudet. Psykolingvistiikan tärkein tutkimuskohde on kielen omaksumisen mekanismin selittäminen. Muita keskeisiä kohteita ovat puheen tuottamiseen ja havaitsemiseen liittyvät kysymykset sekä tekstien ymmärtäminen. Puheaktiteorian lähtökohtana on kielellinen toiminta: sanoessaan jotain puhuja samalla tekee jotain. Puhuja voi paitsi todeta asiantilan myös käskeä, pyytää, luvata jne. Puhetoiminto on tietysti myös fyysinen toiminto. Lisäksi puhujan teolla on vaikutus kuulijaan. Puheaktiteoreetikoista tunnetuimpia ovat Austin ja Searle. Termit pääsana ja edussana ovat kumpikin vanhoja suomen kieliopin termejä, joiden välille ei ole tehty eroa. Uudessa kielioppikirjallisuudessa (Vilkuna 1996) niiden välille on haluttu tehdä sellainen ero, että pääsana on sana, josta jokin toinen sana tai lauseke riippuu (esim. katsella ohjelmia). Edussana puolestaan on lausekkeen ydin: lausekkeen osana oleva sana, joka edustaa lauseketta ulospäin, esim. taipuu lauseyhteyden vaatimalla tavalla (esim. MTV:n ohjelmia).Referaatti tarkoittaa välittömän puheen vastakohtaa – sitä, että esityksen tarkoituksena on tiedon välittäminen jonkin toisen kielellisen esityksen sisällöstä. (Yleisessä kielenkäytössä referaatti tarkoittaa sisällön pääkohtien suppeaa esitystä, tiivistelmää.) Kielen rekisterillä tarkoitetaan kielimuotoa, jonka käyttö kytkeytyy tiettyihin tilanteisiin. Erilaiset rekisterit liittyvät sekä puhuttuun että kirjoitettuun kieleen. Rektiolla tarkoitetaan sitä, että sana vaatii määritteensä tiettyyn muotoon. Näin ollen eräiden sanojen erikoispiirteenä on opittava niiden rektio. Esim. ihastua johonkin (illatiivi), perustelu jollekin (allatiivi), varma jostakin (elatiivi). Äänne on redusoitunut, kun sen artikulaatio on heikompi ja kvaliteetti epäselvempi kuin redusoitumattomassa äänteessä. Retoriikka tarkoittaa puhetaitoa; antiikin puhetaidon teoriaa selvittelevää oppia. Toisaalta sillä tarkoitetaan (teennäistä, sisällötöntä) kaunopuheisuutta. Retorinen on retoriikkaan (puhetaitoon) kuuluva, sille ominainen; (teennäisesti) kaunopuheinen.
Esimerkiksi japanissa on käytössä kaikkiaan viisi kirjoitussysteemiä: sana-merkkisysteemi kanji, tavukirjoitussysteemit hiragana ja katagana sekä kaksi alfabeettista systeemiä, hallituksen virallinen systeemi ja ns. Hepburn-systeemi, joiden avulla japania kirjoitetaan latinalaisin kirjaimin. Yli puolet kaikista suomen kielen lainasanoista on saatu ruotsin kielestä tai ruotsin kielen kautta. Vanhimmat sanat on saatu muinaisruotsista alkaen 800-luvulta jKr. ja nuorimmat nykyaikana. Lainojen tulo jatkuu yhä.
Mm. E. Schegloff, H. Sacks ja G. Jefferson sekä muut keskusteluanalyytikot tutkivat keskustelujen järjestymistä ja jaksottumista. He kiinnittävät huomiota toisaalta yleisiin rakenteellisiin seikkoihin, kuten avauksiin ja lopetuksiin, toisaalta yksittäisiin ilmiöihin, kuten korjauksiin, lisäyksiin ja keskeyttämiseen. Keskeistä on se, että analyysi lähtee keskustelusta itsestään; kaikenlaista valmista mallintamista pyritään välttämään. Sivulauseet ovat kokeneet syntaktisen ranginvaihdon. Ne eivät toimi itsenäisen päälauseen tavoin, vaan ovat arvoasteeltaan ''alennettuina'' nominaalisissa tehtävissä, kuten subjektina, objektina, adverbiaalina ja attribuuttina. (Karlsson 1994.)
Esim. imperatiivia voidaan käyttää vain päälauseessa, mutta imperatiivia referoitaessa konditionaali vastaa alkuperäisen lausuman käskymuotoa: Äiti pyysi, että veisin kirjeen postiin. Potentiaalikaan ei juuri luonnu muuntyyppisiin sivulauseisiin kuin epäsuoriin kysymyslauseisiin ja objektina oleviin että-lauseisiin, mutta niissäkin se usein tuntuu pleonastiselta eli turhaan toistuvalta, esim. En tiedä, milloin hän saapunee; Arvelen, että hän lienee lähtenyt. Suomen kielen slaavilaisissa lainoissa erotetaan tavallisesti kaksi ikäkerrostumaa. Vanhimmat lainat ovat tulleet ilmeisesti muinaisvenäjästä, ja niitä on alettu saada noin vuoden 600 jKr. tienoilla. Nuorempi ryhmä on nykyvenäjästä. Sosiolingvistiikka tutkii kielellistä käyttäytymistä. Mikrososiologiset tutkimukset keskittyvät kielelliseen vuorovaikutukseen puhetilanteen, osallistujien ja kanssakäymisen muodon kannalta. Makrososiologiset tukimukset kohdistuvat vähemmistökielten asemaan, kieliyhteisön sosiaaliseen kerrostuneisuuteen, kielellisen deprivaation (vajavuuden) syihin jne. Spirantti on konsonantti, joka ääntyy siten, että ilma hankautuu artikulaatiopaikalla olevan raon (striktuuran) kautta ulos. Supistumaverbit ovat kaksi- tai kolmitavuisia verbejä, joiden vartalo päättyy pitkään vokaaliin tai vokaaliyhtymään, jonka jälkimmäinen vokaali on A. Vokaalien välistä on kadonnut dentaalispirantti. Esim. makaa+n, pelkää+n; putoa+n, halua+n.
Ns. supistumaverbien suhteen on epäselvää, miten infinitiivi olisi segmentoitava: vasta+ta vai vastat+a, hypä+tä vai hypät+ä? Intuitiivisesti edellinen jako saattaisi olla luontevampi. Historiallisesti näihin muotoihin on kuulunut geminaatta-t, joka on sittemmin lyhentynyt: *vastat+tak. Supistuminen on äänteenmuutos, jossa kaksi alkuaan eritavuista vokaalia on joutunut samaan tavuun pitkäksi vokaaliksi tai diftongiksi (vokaalien väliltä on kadonnut konsonantti ja tavunraja). Esim. *venehessä > veneessä, *vierahilla > vierailla. Kielelliset merkit ovat useimmiten symboleja. Symbolisuus tarkoittaa sitä, että
merkin merkityksen ja äänneasun suhde on mielivaltainen – se perustuu sopimukseen. Joillakin sanoilla on sama merkitys, vaikka ne ovat muodoltaan erilaiset. Tällöin puhutaan synonymiasta eli samamerkityksisyydestä. Esimerkiksi sanat tukka ja hiukset ovat synonyymeja. Niillä on sama merkitys eli mielle mutta eri muoto. Yleensä kahden "synonyymisen" sanan merkitys ei kuitenkaan ole täsmälleen sama. Kielen yksiköillä on syntagmaattinen suhde sellaisiin yksikköihin, joihin ne ovat yhdistettävissä. Foneemeja käyttämällä muodostetaan syntagmoja, jonoja, joilla on kielessä kieliopillinen tai semanttinen tehtävä. Syvärakenne on yhteen kuuluvien pintalausevarianttien oletettu invarianttinen edustuma. Tarkoite eli referentti on se esine tai asia, johon puheessa tai kirjoituksessa viitataan. On esitetty, että on olemassa kolmenasteisia tarkoitteita. Tarkoitteiden referentiaalisuus vähenee kohdasta yksi kohtaan kolme, ja samalla tarkoitteiden abstraktisuus kasvaa. Ensimmäisen asteen tarkoitteita ovat substantiivit, jotka kuvaavat ihmistä, eläintä, esinettä jne. Kyseessä on konkreettiset substantiivit, jotka ovat arkiajattelun ja -havaitsemisen kannalta ilman muuta aikapaikkaisesti olemassa. Esimerkkeinä ensimmäisen asteen tarkoitteista voi mainita vaikkapa sanat karhu, Jukka ja pöytä. Toisen asteen tarkoitteet liittyvät pikemminkin tapahtumiseen kuin olemassa olemiseen, esimerkiksi esitys, kuolema ja paluu. Kolmannen asteen tarkoitteet ovat kuvittelun, muistamisen, unohtamisen yms. henkisen toiminnan kohteita tai tuloksia, mutta aikapaikkaisesti niitä ei ole olemassa. Tällaisia tarkoitteita kuvaavat esimerkiksi substantiivit ajatus, idea, tunne, väite. Jos suomessa kirjoitettaisiin tavukirjoitusta, sanaan talossani tarvittaisiin neljä merkkiä: ta + los + sa + ni. Teksti on kielen käytön yksikkö samalla tavalla kuin puheakti, puheenvuoro tai keskustelukin. Tekstit eivät ole irrallisia, vaan ne liittyvät aina viestintätilanteisiin, kontekstiinsa. Tekstien keskeisiä piirteitä ovat rakenteen sidoksisuus sekä sisällön koherenssi. Tietokonelingvistiikan perustavoite on kielen rakenteen ja toiminnan jäljittely tietokoneen avulla. Keskeisiä tutkimuskohteita ovat sanojen rakenteen automaattinen analyysi, automaattinen lauseenjäsennys sekä tietojenkäsittelymenetelmien kehittäminen empiirisen kielentutkimuksen avuksi. Transitiivinen on perinteisen kieliopin mukaan verbi, jonka ilmaisema toiminta 'siirtyy' teon suorittajasta sen kohteeseen (esim. Tuomo pyörittää kiveä). Muodollisesti transitiiviverbi on sellainen, joka voi saada objektin. Tuloslause on tyypillisesti suomalainen rakenne, joka poikkeaa selvästi esim. vastaavista ruotsin tai englannin rakenteista. Näissä on verbit bli ja become, esim. ruots. Han blev lärare; engl. He became a teacher 'hänestä tuli opettaja'. Morfeemin variantit eli allomorfit ovat täydennysjakaumassa, kun ne kukin esiintyvät sellaisissa ympäristöissä, missä toiset variantit eivät koskaan voi esiintyä. Esim. inessiivin pääte -ssa esiintyy takavokaalisissa sanoissa (kuten talo+ssa ) ja pääte -ssä etuvokaalisissa sanoissa (kuten kylä+ssä). Ilmiö on universaali, jos se on yleispätevä ja se on löydettävissä kaikista kielistä. Uralilainen kieliyhteys oli ennen suomalais-ugrilaista kautta ja päättyi ehkä n. 4500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Morfeemin variantit eli allomorfit ovat vapaassa vaihtelussa, kun ne esiintyvät samassa ympäristössä ilman että merkitys vaihtuu, esim. monikon genetiivin päätteet -den ja -tten tapauksissa sotilai+den – sotilai+tten. Valenssilla tarkoitetaan erityisesti verbin suhteita kiinteisiin määritteisiinsä. Valenssin käsite tulee kemiasta, jossa alkuaineeseen yhdistyy sen valenssin ilmaisema määrä atomeja. Vastaavasti puhutaan predikaatin valenssista tai paikkaisuudesta. Suomen kielen varhaishistoria tarkoittaa tässä yhteydessä uralilaista kieliyhteyttä edeltävää aikaa. Uralilainen kieliyhteys oli ennen suomalais-ugrilaista kautta ja päättyi ehkä 4500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Merkitykset voivat olla keskenään vastakkaisia tai käänteisiä. Tällöin puhutaan vastakohtasuhteista. Semantiikassa erotetaan monenlaista vastakohtaisuutta, esim. lajivastakohtaisuus eli komplementaarisuus, astevastakohtaisuus eli antonymia ja käänteisyys eli konverssisuus. Kun äänne velaaristuu, sen primaarin artikulaation kanssa samanaikaisesti kielen takaselkä nousee vähän velumia eli kitapurjetta kohti ja saa aikaan äänteessä u:ta muistuttavan tumman, paksun värin. Virke aloitetaan kirjoituksessa aina isolla alkukirjaimella ja sen loppuun pannaan piste tai huuto- tai kysymysmerkki, joskus kaksoispiste. Äännelaki tarkoittaa tiettynä aikana tietyssä kieliyhteisössä johdonmukaisesti
toteutunutta äänteenmuutosta tai sen ilmaisevaa sääntöä. Esim. t > s /_
i. |
| 3.9 Lauseopin harjoituksia | Selityksiä ja lisätietoja | Lähteitä |
Verkkokielioppi: © Finn Lectura / Erkki Savolainen 2001