1.8.1 Vokaalien
fonotaksi
Tällä sivulla:
Yleistä | Diftongit | Vokaaliyhtymät | Vokaalisointu |
vaa-vokaali |
Ääniesimerkit
(merkitty tekstissä vihreällä)
Kaikki suomen kahdeksan vokaalia voivat esiintyä sanan alussa, sisässä
ja lopussa. Kaikki esiintyvät myös pitkinä eli kaksoisvokaaleina,
esim. aatto, tulee, hiiri, ehtoo, uusi, pyy, säätää, eläköön.
Kaksoisvokaaleista suomessa tavallisimmat ovat aa ja ii, joiden yhteinen
osuus on yli 50 prosenttia kaikista pitkien vokaalien esiintymistä.
Vokaalijono voi olla paitsi kaksoisvokaali myös diftongi, esim.
näin, tai vokaaliyhtymä, esim.
nä-en. Sanan sisässä tavataan kolmen ja
neljänkin vokaalin jonoja, mutta ne eivät ole läheskään yhtä yleisiä kuin diftongit
ja vokaaliyhtymät. Esim. aie (vrt. aikoa),
kaiuissa (kaiku),
tauoissa (tauko),
hyöyissä (hyöky).
Kaksi erilaista
vokaalia, jotka kuuluvat samaan tavuun, muodostavat diftongin. Suomessa on 18 diftongia ja
ne ovat aina laskevia: diftongi on alkupainoinen siten, että sen pääpaino on
ensimmäisellä vokaalilla. Esimerkkejä sanoista, joissa on diftongi:
noin, muutuin, tai, levein, näin, säästyi, töitä, nousta, liukas, rakkauden, keuhkot, köyhä, täynnä, tietää, kuollut, työntää, siistiydyttyään, terveydellä.
Kuva 1 havainnollistaa suomen kielen diftongien rakennetta: siitä näkee mm., että
tavallisimpia ovat sellaiset diftongit, joissa jälkikomponenttina on i (kolme
tavallisinta diftongia oi, ai ja ei kattavat yli puolet
kaikista diftongien esiintymistä). Edelleen kuvasta näkee, että suomessa on
vokaalisointu: etu- ja takavokaalit eivät voi kombinoitua keskenään, yksikään nuoli
ei kulje keskikohdan ylitse; i ja e muodostavat poikkeuksen.
Kuva 1. Suomen kielen diftongit
Kaikki muut diftongit paitsi iy esiintyvät sekä painollisessa
(ensimmäisessä) tavussa että kauempana sanassa; iy ei esiinny ensitavussa, ja ey:kin
tavataan vain yhdessä sanaperheessä, harvinaisissa leyh-alkuisissa sanoissa
leyhyä, leyhytellä.
u ja y -loppuiset vokaalijonot ovat siitä erikoisia, että ne
voidaan joskus tulkita diftongeiksi ja joskus vokaaliyhtymiksi, esim.
rak-kau-del-la,
rak-ka-ut-ta, au-ti-ut-ta, au-tiu-des-sa, sel-kiy-ty-ä, sel-ki-yt-tää, ter-ve-ys,
ter-vey-del-lä, yh-te-ys, yh-tey-teen.
Eräissä ruoka ja vuoka -sanojen taivutusmuodoissa uo-diftongi
ääntyy [uu]:na, esim. ruoan [ruuan], vuoassa [vuuassa].
Diftongin loppu-i jää usein ääntymättä murteissa ja nopeassa
puheessa sellaisissa sanoissa, joissa i-loppuinen diftongi on kauempana kuin sanan
ensi tavussa, esim. punainen [punanen], kirjoittaa [kirjottaa].
Erityisesti savolaisilla on tapana ääntää diftongin loppu-i:n, u:n
ja y:n paikalla e, o ja ö, esim. voita [voeta], sauna
[saona], keuhkot [keohkot], täynnä [täönnä]. Samalla diftongin
ensimmäinen vokaali ääntyy tavallista pidempänä ja saa enemmän painoa. Tällaisia
diftongeja on tapana nimittää redusoituneiksi diftongeiksi. (Ks.
diftongien reduktiota suomen murteissa*.)
Länsisuomalaiset taas ääntävät diftongin loppu-o:n, e:n
ja ö:n usein jopa a:na tai ä:nä, esim. tuo [tua], mies
[miäs], syö [syä]. Tällaisia diftongeja nimitetään avartuneiksi
diftongeiksi. (Ks. diftongien avartumista suomen murteissa*.)
Vokaaliyhtymä on kahden vokaalin jono, jonka jäsenien välillä on
tavunraja (hiatus). Vokaaliyhtymiä on suomessa 20. Ne käyvät ilmi seuraavista
esimerkkisanoista: ha-e, sa-os, se-assa, se-os, vi-an, hi-on, i-än, sano-a, ko-e, katu-a, lu-en, yhty-e, näky-ä, mä-essä, nä-ön, säilö-ä, vihre-ä, yksi-ö, lipe-öidä, säilö-essä.
Yleisimpiä näistä ovat e-a, e-ä, i-o ja i-ö.
a- ja ä-loppuiset vokaaliyhtymät pyrkivät usein puheessa
oikenemaan, niin että syntyy pitkä vokaali, esim. vihreä [vihree], makea
[makee], sanoa [sanoo], haluan [haluun].
Vokaalisoinnun eli vokaaliharmonian
kannalta suomen vokaalit ovat kahdenlaisia: sointuvokaaleja ja neutraalivokaaleja.
Sointuvokaaleja ovat <takavokaalit (a, o, u) ja
etuvokaalit (ä, ö, y). e ja i ovat foneettisesti etuvokaaleja mutta
vokaalisoinnun kannalta neutraaleja.
Kuva 2. Suomen vokaalisointu
Vokaalisointu ilmenee suomessa
kahdella tavalla: toisaalta yhdistämättömissä >sanavartaloissa
ja toisaalta taivutusaineksissa.
Yhdistämättömässä sanavartalossa ei voi olla sointuvokaaleista etu-
ja takavokaaleja yhdessä: sanassa voi olla vain takavokaaleja (a, o, u) tai
etuvokaaleja (ä, ö, y), ja ne ovat oppositiossa keskenään, esim.
vaara väärä, tuo työ, pouta pöytä, hullu hylly, kulma kylmä.
Sen sijaan i ja e voivat yhdistyä kumpienkin kanssa, esim.
mela, nenä, sika, minä, mekko, vilu, kesy, kehua, liikkua.
>Yhdyssanoissa voi tietysti
olla sekä etu- että takavokaaleja, esim.
jääkaappi, isoäiti.
Taivutusainesten sointuvokaalit mukautuvat edellä oleviin lähimpiin
vartalonvokaaleihin, esim. >inessiivin
päätteen vokaali reaalistuu takavokaalina (-ssa) takavokaalisen sanavartalon
jäljessä mutta etuvokaalina (-ssä) etuvokaalisen sanavartalon jäljessä, esim.
maa+ssa,
pää+ssä.
Tällaiset >morfofoneemiset vaihtelut
voidaan merkitä taloudellisemmin käyttämällä ns. arkkifoneemia,
jonka merkkinä on esim. inessiivin päätteessä iso A-kirjain (-ssA).
Lisäesimerkkejä taivutusainesten sointuvokaalin mukautumisesta
lähimpiin vartalonvokaaleihin: kadu+lla, tie+llä, puu+hun, pyy+hyn, anta+va,
itke+vä, anne+ttu, itke+tty. Vokaalisoinnun vuoksi useilla suomen >tunnuksilla ja taivutuspäätteillä on kahdet
variantit, takavokaaliset ja etuvokaaliset.
Jos sanavartalossa on vain neutraalivokaaleja, suffiksi on etuvokaalinen,
esim. kive+ä, keli+llä, peili+stä, nime+ssä.
Vokaalisointu on suomessa lähes poikkeukseton. Yleiskielessä
poikkeuksellisia ovat vain partitiivit merta
ja verta (vrt. meri : merellä :
mereltä, veri : veressä : verestä). Sana tällainen
tulkitaan yhdyssanaksi (tä(mä)nla(j)inen).
Vokaalisoinnusta on poikkeuksia myös uusissa lainasanoissa, jotka eivät ole mukautuneet
äännejärjestelmäämme: analyysi, dynamiitti, hyeena, jury, konduktööri, olympialaiset, psykologia, trotyyli, vampyyri.
Suomalaisten on usein vaikea ääntää tällaisia vieraita sanoja, jotka eivät ole
vokaaliharmonian mukaisia. Ulkomaalaisille ne eivät liene sen vaikeampia kuin muutkaan
suomen sanat.
vaa-vokaali on ylimääräinen vokaali, joka syntyy tietyissä
sanoissa konsonanttien väliin, esim. halpa > [halapa], jalka >
[jalaka], kylmä ilma > [kylymä ilima], sohva > [sohova]. vaa
esiintyy useissa suomen murteissa* (ks. esimerkkejä savolais*- ja pohjalaismurteista*), mutta yleiskieliseen ääntämykseen se ei
kuulu.
|