Etusivu Sisällys Hakemisto

Äänneoppi

Muoto-oppi Lauseoppi <Edellinen Seuraava>

2.2.4 t : s -vaihtelu

Tällä sivulla:
Yleistä | Kaksivartaloiset te-nominit | nte-vartaloiset järjestysluvut ja perusluku tuhat | Ute-vartaloiset ominaisuudennimet | tA-vartaloiset verbit, joissa A katoaa suffiksin i:n edeltä | Supistumaverbit | Lisähuomautuksia | >Harjoitustehtäviä (mene sivulle)

 

Yleistä

t : s -vaihtelu tarkoittaa äännevaihtelua, jossa sanan eri taivutusmuodoissa muuten on t (tai sen <heikko vastine) mutta i:n edellä on s. Esim. vete+nä, mutta ves+iä, jossa ensin vartalon e <katoaa i:n edeltä ja sitten t:n tilalle tulee s.

Nykykielen suhteet kuvastavat historiallista kehitystä. Kantasuomessa* t on i:n edelle jouduttuaan muuttunut s:ksi (äänteenmuutos ti > si). Sellaisissa sanoissa, joiden kaikissa muodoissa t:tä on seurannut i, vastaa t:tä nyt s (esim. sanoissa sika ja karsina).

Jos sen sijaan sanan joissakin muodoissa t:tä ei olekaan seurannut i vaan jokin muu äänne, tavataan sanan taivutusmuodoissa nykyään vaihtelu t : s. Esim. t:llinen sute+na mutta s:llinen susi.

Kielessämme on kuitenkin ti-jonoja, sillä ti > si -kehitys ei ulottunut aivan kaikkialle:

  • Muutokseen osallistuivat balttilaiset lainasanat* (esim. karsina, morsian) ja eräät germaanisetkin (esim. kärsiä), mutta se lakkasi vaikuttamasta ennen useimpien germaanisten lainasanojen (esim. tauti, äiti, raitio, valtias) tuloa kieleemme. Myöhemmistä lainoista (esim. slaavilaiset laatia, katiska, kaatiot) ainoakaan ei ole ti > si -muutosta vanhempi.

  • ti > si -muutosta ei tapahtunut, jos t:tä edelsi s, h tai t, esim. paisti, kesti, rakasti, tohtia, lehti, purskahti, voitti, kirjoitti, vietti.

Seuraavassa esitellään ne muotoryhmät, joissa nykykielessä t ja s vaihtelevat. Vartalossa t:tä seuraa e, a tai ä. Ne kuitenkin katoavat i:llisen suffiksin edeltä, niin että t joutuu i:n eteen. Ne tapaukset, joissa t ei ole odotuksenmukaisesti muuttunut s:ksi, ovat analogisia*. Seuraavassa pyritään myös mainitsemaan analogiamalli.


Kaksivartaloiset te-nominit

<Kaksivartaloisten te-nominien yksikön nominatiivissa ja monikon i:n edellä on s, muissa muodoissa on t (tai sen heikkoasteinen vastine), esim.

vesi, ves+i+ä     : vete+nä, vede+n, vet+tä
hirsi, hirs+i+ssä : hirte+nä, hirre+n, hirt+tä
kansi, kans+i+in  : kante+en, kanne+lla, kant+ta

Yksikön nominatiivin ja monikon kehitys on ollut seuraavanlainen. Nominatiivi: *vete > *veti > vesi. Monikko: *vete+i+ltä > *vetiltä > vesiltä. (Tähti * sanan alussa tarkoittaa, että muoto on rekonstruoitu eli ennallistettu tai että muoto on epäkieliopillinen.)


nte-vartaloiset järjestysluvut ja perusluku tuhat

nte-vartaloisten >järjestyslukujen yksikön nominatiivissa ja monikon i:n edellä on s, muissa muodoissa on t (tai sen heikkoasteinen vastine), esim.

kolmas, kolmans+i+lle : kolmante+na, kolmanne+n
viides, viidens+i+ä   : viidente+en, viidenne+lle

s:lliset muodot ovat oletettavasti kehittyneet seuraavasti. Nominatiivi: *kolmante > *kolmanti > *kolmansi > *kolmans > kolmas. Monikko: *kolmante+i+na > *kolmantina > kolmansina.

Perusluvussa tuhat monikon i:n edellä on s, muissa muodoissa on t (tai sen heikkoasteinenvastine), esim.

tuhans+i+a, tuhans+i+lle : tuhante+na, tuhanne+n, tuhat+ta

Nominatiivi tuhat on analoginen. Odotuksenmukainen muoto olisi *tuhas, koska sana on samaa tyyppiä kuin järjestysluvut. Analogiamallina lienee ollut ohut, lyhyt -tyyppisten sanojen taivutus: koska ohutta : ohut, niin myös tuhatta : tuhat. (Lukusanat ovat esiintyneet tavallista useammin juuri yksikön >partitiivissa.)


Ute-vartaloiset ominaisuudennimet

Ute-vartaloisten >ominaisuudennimien yksikön nominatiivissa on s, muissa sijoissa t (: d), esim.

kalleus : kalleute+na, kalleude+n
rikkaus : rikkaute+en, rikkaude+ksi
vanhuus : vanhuute+na, vanhuude+lle

Ominaisuudennimien monikkomuodot (muut paitsi nominatiivi) ovat analogisia: kalleuksia. Niihin kuuluvan ks:n mallina on ollut sanatyyppi seuraus : seurauksen : seurauksia, jossa >tavunloppuinen s vaihtelee yksikössäkin vokaalienvälisen ks:n kanssa.


tA-vartaloiset verbit, joissa A katoaa suffiksin i:n edeltä

Kaksi- tai useampitavuisten tA-loppuisten verbivartaloiden imperfektissä on t:n sijalla s, esim.

kieltä+ä  : kiels+i,  murta+vat : murs+ivat, 
löytä+vät : löys+ivät
rakenta+a : rakens+i, sivalta-  : sivalsi-,  
koverta-  : koversi-

Muutos imperfektissä: kieltä+i > kielti > kielsi.

Tässä ryhmässä tavataan paljon analogisia muotoja:

Lyhyen vokaalin jäljessä on aina t, esim.

pitä+vät : pit+ivät, vetä+vät : vet+ivät

Myös pitkän vokaalin, <diftongin ja <resonanttikonsonantin jäljessä on usein t, esim.

häätää : hääti, liitää : liiti, syytää  : syyti, 
noutaa : nouti, jäytää : jäyti, suoltaa : suolti


Supistumaverbit

Supistumaverbien* imperfekteissä on s, <konsonanttivartalossa t, <vokaalivartalossa vokaalien välissä Ø (nolla eli kato), esim.

vastat+koon : vastaa+n : vastas+in
pudot+koon  : putoa+n  : putos+i

Imperfektin kehitys: vastaTa+i > vastaTi > vastasi.


Lisähuomautuksia

>Vesi-tyypin nominien inen-johdoksissa t jää useimmiten vaihtumatta s:ksi, esim. vetinen (ei *vesinen), totinen, (vasen)kätinen, etinen, läntinen, kuukautiset, mahtipontinen jne.

te-loppuisten verbivartaloiden t pysyy ennallaan, esim. kutea : kuti, samoin kyteä : kyti, potea : poti ja päteä : päti. Tuntea-verbin t vaihtuu s:ksi imperfektissä mutta ei konditionaalissa: tunsi, tuntisi. Huom. myös tekijänniminjohdokset potija, tuntija.

Omia sääntöjään noudattaa lähteä-verbi, jolla on sekä t:lliset että s:lliset rinnakkaismuodot: lähti – läksi, lähtiäiset – läksiäiset.

Passiivin imperfektimuodot ovat säännöllisesti analogisia, esim. saatiin, vietiin, syötiin (ei *saasiin, *viesiin, *syösiin).

 

2.2 Äännevaihtelut <Edellinen 2.2.4 t : s -vaihtelu Seuraava> 2.3 Sanaluokat

Verkkokielioppi: © Finn Lectura / Erkki Savolainen 2001