1.9.1 Loppukahdennus

Yleistä

Suomen kielessä on paljon sellaisia sananmuotoja, jotka kirjoituksessa päättyvät vokaaliin mutta jotka puheessa ääntyvät konsonanttiloppuisina, jos seuraava sana alkaa konsonantilla. Tätä ilmiötä sanotaan loppukahdennukseksi: seuraavan sanan alkukonsonantti kahdentuu edellisen, vokaaliloppuisen sanan loppuun. Esim. anna minulle [annam minulle], tule tänne [tulet tänne], en saa sitä [en saas sitä], järkevästi tehty [järkevästit tehty], ei voi olla totta [ei voi ollat totta].

Jos seuraava sana alkaa vokaalilla, sanojen rajalla voi ääntyä <glottaaliklusiili, huolellisessa ääntämyksessä sekin kahdentuneena, esim. ota itse [ota' 'itse], en ole antanut [en ole' 'antanut], älä yritä avata itse ovea [älä yritä' 'avata' 'itse' 'ovea]. Nämä voidaan ääntää myös legatomaisesti eli sitoen, ilman glottaaliklusiilia, esim. [ota_itse], [älä_yritä_avata_itse_ovea].

Jos sanaa seuraa tauko, kahdennusta ei tapahdu.

Loppukahdennus tapahtuu paitsi sanojen rajalla myös yhdyssanoissa osien rajalla sekä sanan lopussa liitepartikkelin* edellä, esim. kirjekuori [ kirjekkuori], liikennemerkki [liikennemmerkki], hernekeitto [hernekkeitto], täytekakku [täytekkakku], liikenneopetus [liikenne''opetus], saastealue [saaste''alue], annapas [annappas], kirjekin [kirjekkin].

Suomen kielen kielen kolmestatoista konsonantista loppukahdennukseen osallistuvat kaikki muut paitsi <h (äng), koska h-alkuisia sanoja ei ole. Näin ollen myös pitkät hh, jj ja vv ovat mahdollisia loppukahdennuksen yhteydessä, vaikka ne eivät voi esiintyä sanojen sisällä <geminaattana, esim. anna hänelle [annah hänelle], anna Jormalle [annaj jormalle], anna vain [annav vain]. h voi jäädä myös kahdentumatta.

Loppukahdennuksen historiaa

Loppukahdennuksen selitys on kielihistoriassa. Sanat, joiden lopussa loppukahdennus tapahtuu, ovat olleet aiemmin konsonanttiloppuisia. Suurin osa niistä on loppunut k:hon, jotkin myös h:hon ja sana kolme t:hen (<*kolmet). Nykyään suomessa ei enää ole k- eikä h-loppuisia sanoja, mutta niistä on vielä jälkiä näkyvissä: konsonantti ei ole kadonnut sanojen lopusta jälkiä jättämättä, vaan sanojen lopussa on ns. jäännöslopuke.

Jäännöslopuke reaalistuu eri äänneympäristöissä erilaisina konsonantteina, esim. vene : [venep purjehtii], [venel laskettiin vesille], [venej joutui matalikolle], [veneh haaksirikkoutui], [venek kaatui], [venen nostettiin maihin], [venev vedettiin ylös] jne.

Jäännöslopuketta on tapana merkitä kielitieteessä pienellä rivinylisellä x-kirjaimella. Sellaisia >morfeemeja, joiden lopussa loppukahdennus ilmenee, voidaan nimittää loppukahdennusmorfeemeiksi (tai x-morfeemeiksi).

Loppukahdennuksen säännöt

Loppukahdennus ei tapahdu automaattisesti kaikkien vokaaliloppuisten sanojen jäljessä, vrt. esim. merelle päin [merellep päin] mutta mereltä päin [mereltä päin], vaimonsa kanssa [vaimonsak kanssa] mutta vaimoni kanssa [vaimoni kanssa]. Loppukahdennus tapahtuu vain tiettyjen morfeemien yhteydessä – sellaisten, jotka ennen ovat päättyneet konsonanttiin (pääasiassa k:hon tai h:hon). Oikeinkirjoituksessa nämä tapaukset ovat nykyään samanveroisia, koska loppukahdennusta ei merkitä.

Loppukahdennus voidaan esittää kolmena sääntönä:

Seuraavan sanan (tai liitteen) alkukonsonantti kahdentuu edellisen sanan loppuun. Esim. [tiedellehti], [sanoin hänelles suorat sanat], [lapsensak kanssa], [ystävillekkin].
Vokaalialkuisen sanan edellä voi kahdentua glottaaliklusiili (tai luja aluke). Esim. [älä ota' 'enää], [avaa' 'ikkuna].
Tauon edellä kahdennusta ei tapahdu.

Muotoryhmiä, joihin kuuluu loppukahdennus

Kieliopeissa mainitaan yleensä toistakymmentä sellaista muotoryhmää, joiden yhteydessä yleiskielessä loppukahdennus tapahtuu. Sellaisia morfeemeja, joiden lopussa loppukahdennus ilmenee, voidaan nimittää loppukahdennusmorfeemeiksi (tai x-morfeemeiksi).

Seuraavassa on lueteltu tärkeimmät yleiskielen muotoryhmät, joihin kuuluu loppukahdennus.

1) Useimpien >e-loppuisten sanojen yksikön nominatiivi, esim. sadekatos [sadekkatos], hernekeitto [hernekkeitto], kaste viilentää [kastev viilentää], sade kastelee [sadek kastelee], side suojaa [sides suojaa], ahne haluaa [ahneh haluaa], hame rypistyy [hamer rypistyy], herne kasvaa [hernek kasvaa], viime viikolla [viimev viikolla] tai [viime viikolla].

Nämä sanat tunnistaa siitä, että ne kuuluvat taivutukseltaan >vene-tyyppiin: ne taipuvat siis kuten vene : veneen : venettä : veneitä.

e-loppuisten erikoistapauksia ovat sanat kolme ja itse. Myös niiden lopussa tapahtuu loppukahdennus, vaikka ne muuten eivät ole samaa taivutustyyppiä edellisten sanojen kanssa, esim. kolme sisarta [kolmes sisarta], itsevarma [itsevvarma]. Sanasta kolme loppukahdennus voi jäädä poiskin.

Sen sijaan loppukahdennusta ei tapahdu ns. >nalle-tyypin sanoissa, esim. Kalle, Ville, nukke, nalle, psyyke, single. Ne taipuvatkin eri tavalla: nalle : nallen : nallea : nalleja.

2) >Allatiivi, esim. lapsille vaatetta [lapsillev vaatetta], iholle aurinkoa [iholle' 'aurinkoa], rikkaillekin [rikkaillekkin].

3) Kolmannen persoonan >omistusliite -nsA, esim. isänsä luvalla [isänsäl luvalla], poikansa kanssa [poikansak kanssa].

4) >1. infinitiivin lyhempi muoto, esim. täytyy olla ilman [täytyy olla' 'ilman], siellä saa juosta kovaa [siellä saa juostak kovaa], voin mennä elokuviin [voin mennä' 'elokuviin].

5) >Imperatiivin yksikön 2. persoona, esim. ole kunnolla [olek kunnolla], syö kaikki [syök kaikki], mene ulos [mene' 'ulos].

6) >Kielteiset preesensmuodot

Kielteinen aktiivin indikatiivi, esim. en ota lisää [en otal lisää], emme pysähdy mihinkään [emme pysähdym mihinkään], etkö usko sitä [etkö uskos sitä], ette puhu totta [ette puhut totta], ei kuule mitään [ei kuulem mitään].
Kielteinen passiivin indikatiivi, esim. ei uskota valheita [ei uskotav valheita], ei sanota selvästi [ei sanotas selvästi].
Kielteinen passiivin imperatiivi, esim. älköön tehtäkö virheitä [älköön tehtäköv virheitä].

7) Eräät >adverbit, esim. lentoteitse kulkee [lentoteitsek kulkee], sinne tänne takamaille [sinnet tännet takamaille], hyvästi sitten [hyvästis sitten], varovasti laitetaan [varovastil laitetaan], ääneti aivan [ääneti' 'aivan], paksulti voita [paksultiv voita].