2.5.2.2.1 Infinitiivit

Yleistä

Infinitiivit toimivat lauseessa <substantiivien tapaan, mutta niissä käytetään vain muutamia sijoja, eikä niillä ilmaista lukua. Vrt.

               INFINITIIVI	SUBSTANTIIVI
Haluan         syö+dä           vrt.  voileivä+n
Mieli kevenee  kylpi+e+ssä      vrt.  sauna+ssa
Menen          opiskele+ma+an   vrt.  Helsinki+in
Tulin          souta+ma+lla	vrt.  venee+llä

1. infinitiivi

Ensimmäisellä infinitiivillä on kaksi muotoa: lyhempi eli perusmuoto (historiallisesti latiivi*) sekä pitempi eli translatiivi:

PERUSMUOTO     sano+a
TRANSLATIIVI   sano+a+kse+ni, -si jne.

Perusmuodossa on pelkkä 1. infinitiivin tunnus, translatiivissa on tunnuksen perässä <translatiivin sijapääte sekä <omistusliite.

Ensimmäisen infinitiivin tunnusvariantit ovat -A, -dA, -tA, -lA, -nA, -rA.

Tunnus liittyy <yksivartaloisissa verbeissä vokaalivartaloon, joka on vahva, jos sanassa on astevaihtelua, ja kaksivartaloisissa verbeissä <konsonanttivartaloon.

Lyhemmän eli perusmuodon lopussa on <jäännöslopuke (ennen sen paikalla oli k).

Ensimmäisen infinitiivin tunnusvariantit ovat seuraavanlaisessa täydennysjakaumassa*:

-A lyhyen vokaalin ja t-loppuisen konsonanttivartalon* jäljessä: laula+a, sano+a, säveltä+ä; vastat+a, vaiet+a, merkit+ä
-dA pitkän vokaalin ja diftongin jäljessä: saa+da, syö+dä, ui+da, haravoi+da,
kapinoi+da
-tA s:n jäljessä: juos+ta, pes+tä, valais+ta
-lA l:n jäljessä: tul+la, sivel+lä
-nA n:n jäljessä: men+nä, pan+na
-rA r:n jäljessä: sur+ra, pur+ra

Ensimmäisen infinitiivin perusmuotoa käytetään sanakirjoissa hakusanana. Syntaktisesti muoto toimii lauseissa >subjektina, >objektina ja >attribuuttina. Esim.

Nyt täytyy aja+a (subjekti) varovasti. 
Aiomme lähte+ä (objekti) ulos. 
Minulla oli tilaisuus otta+a (attribuutti) kuva.

Ensimmäisen infinitiivin translatiivilla on sijapäätteen perässä omistusliite, joka määräytyy normaalisti subjektin persoonan mukaan. Muoto on lauseenjäsenenä adverbiaali, ja sitä käytetään seuraavanlaisissa merkityksissä:

Syötkö elä+ä+kse+si?           (>finaalinen lauseenvastike) 
Muista+a+kse+ni asia oli näin. (>kvantum-lauseenvastike)
Nauroin kuol+la+kse+ni.        (>intensiteettirakenne)
Menee, jos on men+nä+kse+en.   (>fatum-rakenne)

2. infinitiivi

Toinen infinitiivi esiintyy <inessiivissä ja <instruktiivissa. Instruktiivi esiintyy vain aktiivissa, inessiivi myös passiivissa:

INESSIIVI      sano+e+ssa, sano+tta+e+ssa (pass.)
INSTRUKTIIVI   sano+e+n

Toisen infinitiivin tunnusvariantit ovat -e, -de, -te, le, -ne, -re.

Tunnus on muuten sama kuin 1. infinitiivin tunnus, mutta A:n tilalla on e.

Toisen infinitiivin tunnusvariantit ovat keskenään samanlaisessa täydennysjakaumassa kuin 1. infinitiivissä:

-e laula+e+ssa, sano+e+n; vastat+e+ssa, vaiet+e+n; syötä+e+ssä,
lakaista+e+ssa
-de syö+de+ssä, ui+de+n, ilakoi+de+ssa
-te juos+te+ssa, lakais+te+n
-le tul+le+ssa, kävel+le+n
-ne pan+ne+ssa, men+ne+n
-re pur+re+ssa, sur+re+n

Toisen infinitiivin aktiivin muodoissa vartalon loppu-e <muuttuu i:ksi tunnuksen edellä: kulki+e+ssa, kulki+e+n (vrt. kulke+vat), haki+e+ssa, itki+e+n, kätki+e+n, luki+e+ssa, lähti+e+n.

Toisessa infinitiivissä käytetään yleiskielessä eräitä konsonanttivartaloisia muotoja sellaisista verbeistä, jotka tavallisesti taipuvat yksivartaloisina. Esim. jouten (vrt. jouta+e+n), tieten (vrt. tietä+e+n), taiten (vrt. taita+e+n).

Toista infinitiiviä käytetään lauseessa adverbiaalina. Inessiivi ilmaisee aikaa – ns. >temporaalinen lauseenvastike – ja instruktiivi tapaa – mm. >modaalinen lauseenvastike. (Ks. 2. infinitiivin inessiiviä* ja instruktiivia* kielenhuollon kannalta.) Esim.

Helsinkiin tul+ta+essa satoi lunta. (temporaalinen laus.v.)
Tyttö nauroi kaikkien näh+de+n.     (modaalinen lauseenv.)

3. infinitiivi

Kolmannen infinitiivin tunnus on -mA. Se liittyy aina vokaalivartaloon, joka on vahva, jos sanassa on astevaihtelua. Nykykielessä käytetyt 3. infinitiivin sijat ovat seuraavat:

INESSIIVI   sano+ma+ssa
ELATIIVI    sano+ma+sta
ILLATIIVI   sano+ma+an
ADESSIIVI   sano+ma+lla
ABESSIIVI   sano+ma+tta

Vanhemmasta kielestä tunnetaan lisäksi 3. infinitiivin instruktiivi, joka esiintyy myös passiivisena. Esim.

Sinun pitää lähte+mä+n.      (akt. 3. inf. instruktiivi)
Lakia ei pidä riko+tta+ma+n. (pass. 3. inf. instruktiivi)

Kolmas infinitiivi on lauseenjäsenenä adverbiaali. Sijoja käytetään perusmerkityksissään: inessiivi ilmaisee paikkaa, esim. on syömässä, elatiivi ja illatiivi suuntaa, esim. tulee syömästä, menee syömään sekä adessiivi ja abessiivi tapaa, esim. tuli soutamalla, kulki horjumatta. (Ks. 3. infinitiivin adessiivia kielenhuollon* kannalta.)

4. infinitiivi

Neljäs infinitiivi esiintyy eräissä >sanontatavoissa. Tunnus on nominatiivissa -minen ja partitiivissa -mis. Se liittyy aina vokaalivartaloon, joka on vahva, jos sanassa on astevaihtelua:

NOMINATIIVI   sano+minen
PARTITIIVI    sano+mis+ta

Nominatiivi ilmaisee, mitä on tehtävä tai sopii tehdä; partitiivi ilmaisee, mitä ei pidä tehdä: on lähte+minen, ei ole mene+mis+tä.

Neljännen infinitiivin omistusliitteiset partitiivimuodot ilmaisevat myös jatkuvaa tekemistä:

käy käy+mis+tä+än 
yltyy ylty+mis+tä+än

Neljännestä infinitiivistä on pidettävä erillään >-minen-johtimella muodostetut teonnimet, esim. teke+minen, kävele+minen, elä+minen. Näitä ei lueta verbien nominaalimuotoihin, koska ne taipuvat kaikissa sijoissa ja voivat saada mitä tahansa substantiivin määritteitä.

Ns. 5. infinitiivi

Viidenneksi infinitiiviksi on sanottu seuraavanlaisia rakenteita, jotka ilmaisevat tekemistä, joka on vähällä toteutua:

Lapsi oli putoa+mais+i+lla+an pöydältä.
Olin näänty+mäis+i+llä+ni nälkään.

Rakenne on 3. infinitiivin >deminutiivijohdos. Sen osat ovat lopusta lukien omistusliite, adessiivin pääte, monikon tunnus, 3. infinitiivin tunnus ynnä deminutiivijohdin (ma+inen) sekä verbivartalo.