2.5.1.2.2 Konkreettiset sijat
Tällä sivulla:
Yleistä | Inessiivi | Elatiivi | Illatiivi |
Adessiivi | Ablatiivi |
Allatiivi | Suomen kuntien nimien
paikallissijamuodot |
>Harjoitustehtäviä (mene sivulle)
Yleistä
Konkreettisia sijoja ovat paikallissijat.
Nimitys paikallissijat perustuu siihen, että suomen sijoista kuusi – inessiivi,
elatiivi, illatiivi, adessiivi, ablatiivi ja allatiivi – muodostavat yhtenäisen
ryhmän siten, että ne perusmerkitykseltään ilmaisevat paikkaa ja suuntaa.
Kuva1. Paikallissijojen
perusmerkitykset
Paikallissijojen vaihtoehtoisena nimityksenä on
uusimmassa kirjallisuudessa käytetty termiä obliikvisijat (Vilkuna 1996*),
mikä länsimaisessa kielioppiperinteessä tarkoittaa muita sijoja kuin
nominatiivia. Tämä nimitys ei vetoa suoraan paikallisuuteen, sillä
paikallissijat eivät läheskään aina ilmaise konkreettisesti paikallisia
suhteita. Esimerkiksi ajan ilmauksissa käytetään paljon paikallissijoja:
tunnissa, aamusta iltaan, talvella, kello yhdeksältä. (On kuitenkin
huomattava, että latinan kieliopin mukaisessa traditiossa myös akkusatiivi ja
genetiivi kuuluvat obliikvisijoihin.)
Paikallissijat jakautuvat paitsi sisä- ja ulkopaikallissijoihin myös olo-, ero-
ja tulosijoihin.
Kuva 2. Suomen paikallissijat
Yleisiksi paikallissijoiksi
sanotaan essiiviä, partitiivia ja translatiivia, koska muutamilla näiden sijojen
muodoilla on paikallisuutta ilmaiseva merkitys. Nämä muodot ovat kuitenkin
jähmettyneet <partikkeleiksi, esim.
kauka+na kauka+a kaua+ksi
taka+na taka+a taa+kse
Paikallissijat ovat
lauseenjäseninä yleensä >adverbiaaleja. Ne ilmaisevat
paikallisuuden lisäksi myös esim. omistajaa, aikaa, syytä, tapaa ja
välinettä. On myös >paikallissija-attribuutteja.
Inessiivin pääte on -ssA. Se
liittyy <vokaalivartaloon, joka on heikko, jos
sanassa on astevaihtelua. Esim. jala+ssa, katoi+ssa, pöydä+ssä, päivi+ssä.
(Ks. suomen murteita* ja kirjasuomen kehitystä*.)
Sisäisenä olosijana inessiivi
ilmaisee jonkin sisäpuolella olemista (talo+ssa, laatiko+ssa), mutta se
voi ilmaista myös esim. välitöntä kosketusta, ainetta tms., jonka peitossa jokin
on, sekä aikaa, jonka kuluessa jotakin tapahtuu. Esimerkkejä:
Välitön kosketus:
Minulla on sukat jala+ssa.
Onko sinulla hattu pää+ssä?
Laiva on laituri+ssa.
Aine tms. jonka peitossa, vallassa,
tahraamana jokin on:
Lasi on huurtee+ssa.
Talo on tule+ssa.
Järvi on jää+ssä.
Nenä oli vere+ssä.
Aika, jonka kuluessa tekeminen
tapahtuu:
Luin kirjan tunni+ssa.
Hän luki lääkäriksi viide+ssä vuode+ssa.
Elatiivin pääte on -stA. Se
liittyy vokaalivartaloon, joka on heikko, jos sanassa on astevaihtelua. Esim.
kato+sta, kaapei+sta, tiile+stä, kengi+stä.
Sisäisenä erosijana elatiivi
ilmaisee siirtymistä jostakin pois (sängy+stä, laatiko+sta). Usein se
esiintyy myös puhumista yms. merkitsevien verbien määritteenä, ilmaisee
materiaalia, alkuperää ja syytä sekä esiintyy >attribuuttina. Esimerkkejä:
Siirtyminen jostakin pois:
Nousen sängy+stä kello 8.
Nouda paketti posti+sta.
Ota hattu pää+stä+si.
Mi+stä löysit kynäsi?
Puhumista yms. merkitsevien verbien >valenssiadverbiaali:
Pentti kertoo matka+sta+an.
Mitä ajattelet tä+stä?
Materiaali, alkuperä, syy:
Pöytä on tehty puu+sta.
Teuvo on Kemi+stä.
Tyttö hymyili onne+sta.
Illatiivilla on neljänlaisia
päätteitä: -Vn, -hVn, -seen ja -siin. Päätteissä
V:n paikalla voi olla mikä tahansa suomen kahdeksasta vokaalista. Pääte
liittyy vokaalivartaloon, joka on vahva, jos sanassa on astevaihtelua, esim.
kauppa+an, pää+hän, astee+seen. (Ks. kirjasuomen kehitystä*.)
Sisäisenä tulosijana illatiivi
ilmaisee siirtymistä johonkin (maa+han, kauppa+an, Tukholma+an), mutta se
voi ilmaista myös esim. liikkeen loppupistettä. Illatiivi esiintyy myös
ajanilmauksissa. Esim.
Liike, suunta johonkin:
Isä ajoi auton talli+in.
Panetko sokeria kahvi+in.
Lähetin kirjeen Tukholma+an.
Liikkeen tai muutoksen päätepiste,
kosketuskohta:
Käte+en tuli haava.
Lamppu ripustettiin katto+on.
Pane kengät jalka+an.
Jälkimmäinen aikaraja; aika jonka
kuluessa jotain ei ole tapahtunut:
Aamusta ilta+an.
En ole käynyt Ruotsissa vuote+en.
Illatiivin päätevariantit ovat
keskenään suurimmaksi osaksi täydennysjakaumassa*
seuraavasti:
1) Illatiivin pääte -Vn <pääpainottoman tavun lyhyen
vokaalin jäljessä. Esim.
vete+en, talo+on, hylly+yn, kylä+än, korkea+an, tyhjiö+ön
seini+in, ajattelemattomi+in, arimpi+in, ihmisi+in
2) Illatiivin pääte -hVn
pääpainollisen tavun jäljessä aina. Esim.
maa+han, suo+hon, suu+hun, mi+hin, tie+hen, tä+hän, yö+hön
öi+hin, sui+hin, tei+hin, näi+hin
Pääpainottoman tavun
<diftongin jäljessä. Esim.
tiistai+hin, kauppoi+hin, koului+hin, hyllyi+hin, estei+hin
vasaroi+hin, valtioi+hin, ilmiöi+hin, saippuoi+hin
3) Illatiivin pääte -seen
pääpainottoman tavun pitkän vokaalin jäljessä. Esim.
vapaa+seen, takuu+seen; taivaa+seen, kallii+seen;
astee+seen, valmistee+seen; oppinee+seen
Suomeen mukautumattomissa
vierassanoissa esiintyy vaihtelua -seen – hVn, kun vartalo
päättyy pitkään vokaaliin. Esim. essee+hen – essee+seen, miljöö+hön –
miljöö+seen, ateljee+hen, revyy+hyn.
4) Monikon illatiivin pääte -siin
– hin
Päätteenä voi olla joko -siin
tai -hin, kun monikkovartalo päättyy
supistumadiftongiin* tai pitkään i:hin. Käytännössä päätteiden
suosio vaihtelee sanatyypin mukaan. Tavallisesti käytetään -siin-päätettä,
kun yksikössä on -seen, esim. huonei+siin, rakkai+siin, taittei+siin,
julistei+siin, kokelai+siin, väsynei+siin, kaunii+siin, raittii+siin.
Selvimmin vaihtelu näkyy korkea-, ohut- ja harmaa-tyypin
sanoissa, esim. korkea : korkei+siin – korkei+hin, usea :
usei+siin – usei+hin, ohut :
ohui+siin – ohui+hin, kevyt : kevyi+siin – kevyi+hin, harmaa : harmai+siin –
harmai+hin.
Adessiivin pääte on -llA. Se
liittyy vokaalivartaloon, joka on heikko, jos sanassa on astevaihtelua. Esim.
kato+lla, juni+lla, sedä+llä, seipäi+llä. (Ks. kirjasuomen kehitystä*.)
Ulkoisena olosijana adessiivi
ilmaisee jonkin päällä olemista (lattia+lla, pöydä+llä), mutta se voi
ilmaista myös esim. jonkin läheisyydessä olemista, omistajaa, välinettä, aikaa
ja tapaa.
Päällä:
Matto on lattia+lla.
Kupit ovat pöydä+llä.
Vaatteet ovat tuoli+lla.
>Läheisyydessä:
Tavataan koulu+lla.
Ilmoitus on ove+lla.
Puukko on vyö+llä.
>Omistaja:
Minu+lla ei ole rahaa.
Perti+llä on uusi vene.
Isä+llä on harmaat hiukset.
Väline:
Kirjoitan kynä+llä.
Syön keittoa lusika+lla.
Matkustamme Kuopioon juna+lla.
Tapa:
Puhukaa kova+lla ääne+llä.
Tä+llä tava+lla ei voi tehdä.
>Aika:
Talve+lla voi hiihtää.
Yö+llä pitäisi nukkua.
Ensi viiko+lla lähden Lappiin.
Ablatiivin pääte on -ltA. Se
liittyy vokaalivartaloon, joka on heikko, jos sanassa on astevaihtelua. Esim.
poja+lta, rakkai+lta, viide+ltä, perhei+ltä.
Ulkoisena erosijana ablatiivi
ilmaisee siirtymistä jonkin päältä pois (lattia+lta, kato+lta), mutta se
on yleinen myös merkityksessä saada tai pyytää jotakin joltakulta. Edelleen
ablatiivi ilmaisee aikaa, määrää ja ominaisuutta sekä aistivaikutelmaa.
Esimerkkejä:
Liike pois päältä tai läheisyydestä:
Otatko maton lattia+lta?
Reino nousi penki+ltä.
Tuula tulee koulu+lta.
Saada tai pyytää jotakin joltakulta
(habitiiviadverbiaali):
Lainasin rahaa äidi+ltä.
Pyydän sinu+lta anteeksi.
Ano rehtori+lta lupaa.
Aika:
Viini on vuode+lta 1991.
Lopetamme tä+ltä päivä+ltä.
Määrä, mitta:
Perunat maksavat markan kilo+lta.
Kangas on 45 mk metri+ltä.
Ominaisuus:
Hän on luontee+lta+an vilkas.
Olen paino+lta+ni normaali.
Aistivaikutelma (>predikatiiviadverbiaali):
Tämä näyttää kumma+lta.
Ehdotus tuntuu huono+lta.
Ruoka maistuu hyvä+ltä.
Allatiivin pääte on -llex
(x on <jäännöslopukkeen
merkki) ja se liittyy vokaalivartaloon, joka on heikko, jos sanassa on
astevaihtelua. Esim. kato+lle, kaupungi+lle, kengi+lle, sukulaisi+lle.
(Ks. kirjasuomen kehitystä*.)
Ulkoisena tulosijana allatiivi
ilmaisee siirtymistä jonkin päälle (kato+lle, sohva+lle), mutta se voi
merkitä myös siirtymistä jollekin paikalle tai henkilölle. Allatiivi ilmaisee
myös aistivaikutelmaa. Esim.
Päälle; paikalle:
Kirja putosi lattia+lle.
Pane tyynyt sohva+lle.
Lähdemmekö asema+lle?
Muutamme Kauppakadu+lle.
Jollekulle henkilölle (habitiiviadverbiaali):
Kerro asia minu+lle.
Annan lahjan tytö+lle+ni.
Näytän tei+lle tien.
Aistivaikutelma
(predikatiiviadverbiaali):
Tämä näyttää kumma+lle.
Ruoka maistuu huono+lle.
Yleisperiaate kotimaisten paikkojen
nimiä taivutettaessa on se, että noudatetaan paikkakunnalla vallitsevaa
käytäntöä. Niinpä taivutetaan esim. Himanka : Himangalla mutta Luhanka
: Luhangassa, Simpele : Simpeleelle mutta Kempele : Kempeleeseen.
-lA-johtoisista ja -kylä-loppuisista kuntien nimistä käytetään
aina sisäpaikallissijoja, mutta joki-, järvi-, koski-,
lampi-, vesi- ja virta-loppuisista ulkopaikallissijoja.
(Ks. Kotimaisten kielten
tutkimuskeskuksen sivua, jossa on luettelo
kuntien nimistä ja niiden taivutuksesta*.)
|