1.10 Foneettiset kirjoitusjärjestelmät
Tällä sivulla:
Yleistä | Kansainvälinen
foneettinen aakkosto IPA | Suomalais-ugrilainen
tarkekirjoitus SUT | Tarkkeet
Foneettisia kirjoitusjärjestelmiä tarvitaan kielen foneettisen asun
muistiinmerkintään mm. kielenopetuksessa (sanakirjoissa, kielten oppikirjoissa) ja
kielentutkimuksessa (murteiden tutkimuksessa, kielten historiallisessa tutkimuksessa ja
vertailevassa kielitieteessä, ortografian kehittämisessä).
Kielenopetuksessa foneettinen kirjoitus on yleensä normatiivisessa
tehtävässä: kielen ainekset esitetään niin kuin ne tulisi ääntää.
Kielentutkimuksessa foneettinen kirjoitus toimii deskriptiivisesti, kun kuvataan uutta,
tuntematonta kieltä tai kielimuotoa.
Suomen kielen opiskelun kannalta tärkeimmät foneettiset
kirjoitussysteemit eli transkriptiojärjestelmät ovat IPA ja SUT.
Hyvän foneettisen kirjoitussysteemin pääperiaatteet ovat seuraavat:
Merkistön avulla voidaan kuvata mitä kieltä tahansa.
Merkit ovat yksiselitteisiä: yksi merkki tarkoittaa vain yhdenlaista
äännettä.
Perusmerkistönä käytetään latinalaisia kirjaimia; muita merkkejä
samoin kuin tarkkeita eli diakriittisia merkkejä käytetään mahdollisimman vähän.
Systeemi on niin yksinkertainen, että sitä on helppo kirjoittaa ja
lukea.
IPA (International Phonetic Alphabet) julkaistiin ensimmäisen kerran
1888. Sen jälkeen sitä on uusittu ja muokattu useita kertoja, viimeksi vuonna 1989.
Tämän transkriptiosysteemin periaatteena on, että sitä voidaan käyttää kaikkien
kielten kuvaamiseen, ja sitä käytetäänkin hyvin laajasti eri puolilla maailmaa
kielentutkimuksessa, kielenopetuksessa sekä logopediassa.
IPA:n yleisimmät vokaali- ja konsonanttimerkit on esitetty seuraavissa
taulukoissa:
Taulukko 1. IPA:n tavallisimmat
vokaalimerkit
Taulukko 2. IPA:n tavallisimmat
konsonanttimerkit
SUT (suomalais-ugrilainen transkriptio, FUT) on käytössä suomen kielen,
sen murteiden sekä suomensukuisten kielten tutkimuksessa. Ensimmäisen version
suunnitteli E. N. Setälä, ja se julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1901. Sen
jälkeen systeemiä on kehitetty edelleen; lähinnä sitä on pyritty yksinkertaistamaan.
Viimeisimmät uudistukset on esitetty vuonna 1990.
Taulukko 3. SUT:n vokaalimerkit
Taulukko 4. SUT:n
konsonanttimerkit
SUT:n peruskirjaimistona ovat kursiivityyppiset kirjaimet, jotka ovat
peräisin pääosin latinalaisesta ja kreikkalaisesta aakkostosta. Mukana on myös muutama
venäläinen, puolalainen sekä islantilainen kirjainmerkki.
Kapiteelikirjaimia (ison kirjaimen näköisiä mutta pienen kirjaimen
kokoisia kirjaimia) käytetään osoittamaan tavallisesti soinnillisina esiintyvien
äänteiden <soinnittomia variantteja. Nykyään tässä
tehtävässä käytetään usein myös versaalikirjaimia (isoja kirjaimia). Nurin
käännetyt kirjaimet osoittavat äänteen epämääräistä artikulaatiota, ja
petiittikirjaimilla (pienikokoisilla kirjaimilla) osoitetaan äänteen ylilyhyttä kestoa.
Perusmerkkien ohessa tarvitaan hienossa transkriptiossa myös tarkkeita
eli diakriittisia merkkejä osoittamaan lisäartikulaatioita. Esimerkiksi vokaalin
voimakas <nasaalisuus osoitetaan
perusmerkin yläpuolisella aaltoviivalla [~], esim. [kannãn].
Soinnittoman klusiilin aspiraatio* osoitetaan perusmerkin jälkeisellä, rivin ylisellä
käännetyllä lainausmerkillä [‘], esim. [t‘] tai konsonanttimerkin
yläkulmassa olevalla pienellä h-kirjaimella, esim. [th].
Liudennus* eli palataalistuminen osoitetaan tavallisesti apostrofilla
eli heittomerkillä, esim. [t'], joskus myös rivinylisellä pikku j:llä, esim. [tj].
Diakriittisilla merkeillä voidaan osoittaa myös ns. suprasegmentaalisia
eli <prosodisia piirteitä kuten pituutta ja painoa. Usein
suomen kieltä käsittelevissä teksteissä <pitkän keston merkkinä
käytetään yksinkertaisuuden vuoksi kahta peräkkäistä kirjainta, esim. [kalaa];
puolipitkä kesto merkitään seuraavasti: [kalà].
Sanan <pääpaino osoitetaan tavun eteen
merkityllä rivin ylisellä aksentilla ['], sivupaino rivin alisella aksentilla [,], esim.
['ujos,tele,maton].
|