1.1.4 Kirjoitus
Tällä sivulla:
Yleistä | Ortografia
eli oikeinkirjoitus | Yksi äänne
useita kirjaimia | Useita
äänteitä yksi kirjain | Fonemaattinen
ortografia | Suomen ortografia | Foneettinen kirjoitus |
Ääniesimerkit
(merkitty tekstissä vihreällä)
Yleistä
Kirjoitus on ihmiskunnan tärkein keksintö. Kirjoituksen tärkein
tehtävä lienee mnemoninen: kirjoitus tukee muistia. Sen avulla voidaan lisäksi
kommunikoida kauas, paitsi pitkien matkojen taakse, myös aikojen taa, sukupolvien yli.
Kirjoitus, joka on vakiintunut tietyn kielen kuvaamiseen, on
oikeinkirjoitusta eli ortografiaa. Se on sidoksissa siihen kieleen, jota
se kuvaa. Esim. latinalaiset kirjaimet luetaan aivan eri äänteinä mm. englannin,
ruotsin ja suomen kielessä. Kirjoitus, joka kuvaa, miten kieltä äännetään, on
foneettista kirjoitusta.
(Ääniesimerkit kuuluvat tässä
kielittäin, eri järjestyksessä kuin esimerkkisanat ovat tekstissä..)
Eri kielissä käytetään erilaisia kirjoitusjärjestelmiä, useissa
kielissä käytetään jopa eri kirjoitussysteemejä rinnakkain*. Morfeemikirjoituksessa*
(käytössä esimerkiksi kiinassa) yksi merkki tarkoittaa yhtä morfeemia (kiinassa usein
yksitavuista sanaa). Tavukirjoituksessa*
(jollaisia on käytössä esimerkiksi korean, amharan ja japanin kielessä) yksi merkki
vastaa yhtä tavua. Kolmas kirjoitustyyppi on alfabeettinen kirjoitus eli
äännekirjoitus, jossa yksi kirjain (grafeemi) periaatteessa tarkoittaa yhtä
äännettä.
Kirjoitus on kulkenut pitkän matkan kuvakirjoituksesta sana- ja
tavukirjoituksen kautta äännekirjoitukseen. Äännekirjoitus syntyi ilmeisesti
kreikkalaisessa kultuurissa 8001000 eKr.
Äännekirjoitustakin on monenlaista. On sellaisia kieliä, joissa yhtä
äännettä merkitään useamman kirjaimen yhdistelmällä. Esimerkiksi saksan kielessä
[]-äänne kirjoitetaan kolmella kirjaimella: sch (esim.
Schule 'koulu').
Ruotsin kielessä [] voidaan kirjoittaa useilla eri tavoilla, kuten
esim. sanoissa skär 'leikkaa',
stjärna 'tähti',
sju
'seitsemän', garage 'autotalli',
schack 'sakki',
show
'show'.
Englannissa sama äänne [] merkitään useimmiten
kirjainyhdistelmällä sh (esim. shell
'simpukka'), mutta huomaa myös esim. sellaiset sanat kuin
nation,
patient.
Toisaalta on myös mahdollista, että useamman äänteen merkitsemiseen
käytetään vain yhtä kirjainta. Näin on mm. englannin kielessä: sanoissa
sale ja hate
a-kirjain ääntyy ei-diftongina.
On sellaisiakin kieliä, joissa kirjaimilla merkitään vain konsonantit.
Näin tehdään esimerkiksi arabian ja heprean kielen kirjoituksessa, jossa vokaalit joko
jätetään merkitsemättä tai merkitään konsonanttien etu-, taka-, ylä- tai
alapuolelle.
Useissa kielissä on käytössä sekamuotoinen kirjoitus (esim. kiinassa),
jossa on esim. käsitemerkkejä ja ääntämistä ohjaavia foneettisia merkkejä yhdessä.
Paras ortografia on fonemaattista. Tällöin merkitään kirjoituksessa
vain ne erot, jotka ovat merkityksen kannalta olennaisia. Ideaalinen ortografia merkitsee
kielen jokaisen foneemin omalla merkillään. Erilaisia <allofoneja
ei eroteta, koska niiden erottaminen ei ole tärkeää. Tällainen ortografia on
systemaattinen, helppo oppia ja helppo käyttää. Suomen kielen oikeinkirjoitus on lähes
ihanteellinen tässä suhteessa.
Kielen ortografian tarkoitus ei ole kuvata ääntämistä tarkasti.
Kielten oikeinkirjoitus ei siis ole foneettista, mutta olisi hyvä, jos se olisi
foneemista. Suomen kielen oikeinkirjoitus on. Sen pääperiaatteisiin kuuluu, että
jokaista foneemia varten on oma merkintätapansa, tavallisesti yksi kirjain, eikä
foneemin eri allofoneja osoiteta. Huomaa kuitenkin, että >/h/-foneemia
(äng) merkitään kahdella kirjaimella, ng, esim. langat,
tango.
Lisäksi suomen ortografian pääperiaatteisiin kuuluu, että foneemin
kvantiteetti erotetaan siten, että lyhyt kvantiteetti merkitään yhdellä ja pitkä
kahdella kirjaimella (esim. puro
puuro).
Suomen oikeinkirjoituksessa ei myöskään käytetä sellaisia
kirjainmerkkejä, joille ei ole sanassa vastaavaa äännettä.
>Foneettisten kirjoitusjärjestelmien avulla
voidaan kaikkien kielten ääntämystä kuvata sellaisilla merkeillä, jotka eivät ole
sidoksissa mihinkään tiettyyn kieleen. Foneettisen kirjoitusjärjestelmän avulla
puhetta voidaan litteroida (transkriboida, kirjaintaa) eli kirjoittaa sellaiseen muotoon,
josta näkee, miten puhetta on äännetty.
Foneettisessa kirjoituksessa käytetään yleensä tavallisia tuttuja
kirjaimia sekä tarpeen mukaan diakriittisiä merkkejä eli >tarkkeita
osoittamaan tarkempaa artikulaatiota.
Foneettisia kirjoitusjärjestelmiä on useita. International Phonetic Alphabet eli >IPA on järjestelmä,
jota käytetään nykyään hyvin laajalti eri kielten ääntämyksen transkriboimiseen.
Se on tuttu vieraiden kielten oppikirjoista ja sanakirjoista. Suomalais-ugrilaisten
kielten kuvaamiseen on kehitetty oma suomalais-ugrilainen transkriptiojärjestelmä, >SUT (FUT).
|