Etusivu Sisällys Hakemisto

Äänneoppi

Muoto-oppi Lauseoppi <Edellinen Seuraava>

1.1.3 Yleiskieli ja puhekieli

Tällä sivulla:
Yleiskieli | Puhekieli | Puhutun kielen vaihtelu

 

Yleiskieli

Yleiskieli voidaan määritellä kieliyhteisön eri ikä- ja ammattiryhmille yhteiseksi kielimuodoksi, joka on muotoasultaan kirjakielen normien mukaista, käyttää tunnetuksi tiedettyä sanastoa – tai ainakin selittää käyttämänsä erikoistermit – ja on virkerakenteeltaan selkeästi hahmottuvaa. Yleiskieli on siis yleistä, mahdollisimman laajassa piirissä ymmärrettävää kieltä. Määritelmässä mainittu kirjakieli puolestaan on kieliopeissa ja -oppaissa sekä sanakirjoissa julkaistujen normien mukaista kieltä. (Ks. kielenhuollon* periaatteita.)


Puhekieli

Yleiskieli on yhtenäistä, siinä on vähän vaihtelua, ja se noudattaa tiettyjä normeja. Myös puhe voi olla normikieltä, jolloin sitä nimitetään yleispuhekieleksi. Standardikieltä puhutaan erityisesti julkisissa ja virallisissa tilanteissa, ja siksi sitä on sanottu myös julkisuuden puhekieleksi. Julkisuuden vastakohtana tai toisena ääripäänä on yksityinen tai arkinen puhekieli. Arkinen puhekieli eroaa huolitellusta puhekielestä mm. morfologialtaan, fonologialtaan, sanastoltaan ja foneettisilta piirteiltään.


Puhutun kielen vaihtelu

Puhutussa kielessä vaihtelua aiheuttavat mm. paikallisuus (murteet* ja aluepuhekielet) puhujan ikä, sosioekonominen tausta sekä puhetilanne. Lapselle puhutaan eri tavalla kuin aikuiselle, vieraalle ihmiselle toisin kuin läheiselle ystävälle, kieltä huonosti osaavalle ulkomaalaiselle eri tavalla kuin äidinkieliselle. Virallisessa kokouksessa puhumme toisella tavalla kuin perhepiirissä. Opettaja pyrkii puhumaan luokassa oppilailleen huolellisemmin kuin ystäviensä tai perheensä kanssa jne.
 

1.1 Fonetiikan ja fonologian perus... <Edellinen 1.1.3 Yleiskieli ja puhekieli Seuraava> 1.2 Puheen tuottaminen...

Verkkokielioppi: © Finn Lectura / Erkki Savolainen 2001