2.2.4 t : s -vaihtelu
Tällä sivulla:
Yleistä | Kaksivartaloiset
te-nominit | nte-vartaloiset
järjestysluvut ja perusluku tuhat | Ute-vartaloiset ominaisuudennimet
| tA-vartaloiset
verbit, joissa A katoaa suffiksin i:n edeltä | Supistumaverbit | Lisähuomautuksia
| >Harjoitustehtäviä (mene
sivulle)
t : s -vaihtelu tarkoittaa äännevaihtelua, jossa sanan eri
taivutusmuodoissa muuten on t (tai sen <heikko vastine)
mutta i:n edellä on s. Esim. vete+nä, mutta ves+iä, jossa
ensin vartalon e <katoaa i:n
edeltä ja sitten t:n tilalle tulee s.
Nykykielen suhteet kuvastavat historiallista kehitystä. Kantasuomessa* t on i:n
edelle jouduttuaan muuttunut s:ksi (äänteenmuutos ti > si). Sellaisissa
sanoissa, joiden kaikissa muodoissa t:tä on seurannut i, vastaa t:tä
nyt s (esim. sanoissa sika ja karsina).
Jos sen sijaan sanan joissakin muodoissa t:tä ei olekaan seurannut
i vaan jokin muu äänne, tavataan sanan taivutusmuodoissa nykyään vaihtelu t : s.
Esim. t:llinen sute+na mutta s:llinen susi.
Kielessämme on kuitenkin ti-jonoja, sillä ti > si
-kehitys ei ulottunut aivan kaikkialle:
Muutokseen osallistuivat balttilaiset lainasanat* (esim. karsina, morsian) ja eräät germaanisetkin
(esim. kärsiä), mutta se lakkasi vaikuttamasta ennen useimpien germaanisten
lainasanojen (esim. tauti, äiti, raitio, valtias) tuloa kieleemme. Myöhemmistä
lainoista (esim. slaavilaiset laatia, katiska, kaatiot) ainoakaan ei ole ti >
si -muutosta vanhempi.
ti > si -muutosta ei tapahtunut, jos t:tä edelsi s,
h tai t, esim. paisti, kesti, rakasti, tohtia, lehti, purskahti, voitti,
kirjoitti, vietti.
Seuraavassa esitellään ne muotoryhmät, joissa nykykielessä t ja
s vaihtelevat. Vartalossa t:tä seuraa e, a tai ä. Ne
kuitenkin katoavat i:llisen suffiksin edeltä, niin että t joutuu i:n
eteen. Ne tapaukset, joissa t ei ole odotuksenmukaisesti muuttunut s:ksi,
ovat analogisia*. Seuraavassa
pyritään myös mainitsemaan analogiamalli.
<Kaksivartaloisten
te-nominien yksikön nominatiivissa ja monikon i:n edellä on s, muissa
muodoissa on t (tai sen heikkoasteinen vastine), esim.
vesi, ves+i+ä : vete+nä, vede+n, vet+tä
hirsi, hirs+i+ssä : hirte+nä, hirre+n, hirt+tä
kansi, kans+i+in : kante+en, kanne+lla, kant+ta
Yksikön nominatiivin ja monikon kehitys on ollut seuraavanlainen.
Nominatiivi: *vete > *veti > vesi. Monikko: *vete+i+ltä
> *vetiltä > vesiltä. (Tähti * sanan alussa tarkoittaa, että muoto on
rekonstruoitu eli ennallistettu tai että muoto on epäkieliopillinen.)
nte-vartaloisten >järjestyslukujen yksikön
nominatiivissa ja monikon i:n edellä on s, muissa muodoissa on t
(tai sen heikkoasteinen vastine), esim.
kolmas, kolmans+i+lle : kolmante+na, kolmanne+n
viides, viidens+i+ä : viidente+en, viidenne+lle
s:lliset muodot ovat oletettavasti kehittyneet seuraavasti.
Nominatiivi: *kolmante > *kolmanti > *kolmansi > *kolmans > kolmas.
Monikko: *kolmante+i+na > *kolmantina > kolmansina.
Perusluvussa tuhat monikon i:n edellä on s, muissa
muodoissa on t (tai sen heikkoasteinenvastine), esim.
tuhans+i+a, tuhans+i+lle : tuhante+na, tuhanne+n, tuhat+ta
Nominatiivi tuhat on analoginen. Odotuksenmukainen muoto olisi *tuhas,
koska sana on samaa tyyppiä kuin järjestysluvut. Analogiamallina lienee ollut ohut,
lyhyt -tyyppisten sanojen taivutus: koska ohutta : ohut, niin myös tuhatta
: tuhat. (Lukusanat ovat esiintyneet tavallista useammin juuri yksikön >partitiivissa.)
Ute-vartaloisten >ominaisuudennimien
yksikön nominatiivissa on s, muissa sijoissa t (: d), esim.
kalleus : kalleute+na, kalleude+n
rikkaus : rikkaute+en, rikkaude+ksi
vanhuus : vanhuute+na, vanhuude+lle
Ominaisuudennimien monikkomuodot (muut paitsi nominatiivi) ovat
analogisia: kalleuksia. Niihin kuuluvan ks:n mallina on ollut sanatyyppi seuraus
: seurauksen : seurauksia, jossa >tavunloppuinen
s vaihtelee yksikössäkin vokaalienvälisen ks:n kanssa.
Kaksi- tai useampitavuisten tA-loppuisten verbivartaloiden
imperfektissä on t:n sijalla s, esim.
kieltä+ä : kiels+i, murta+vat : murs+ivat,
löytä+vät : löys+ivät
rakenta+a : rakens+i, sivalta- : sivalsi-,
koverta- : koversi-
Muutos imperfektissä:
kieltä+i > kielti > kielsi.
Tässä ryhmässä tavataan paljon analogisia muotoja:
Lyhyen vokaalin jäljessä on aina t, esim.
pitä+vät : pit+ivät, vetä+vät : vet+ivät
Myös pitkän vokaalin, <diftongin
ja <resonanttikonsonantin jäljessä
on usein t, esim.
häätää : hääti, liitää : liiti, syytää : syyti,
noutaa : nouti, jäytää : jäyti, suoltaa : suolti
Supistumaverbien*
imperfekteissä on s, <konsonanttivartalossa
t, <vokaalivartalossa vokaalien välissä Ø
(nolla eli kato), esim.
vastat+koon : vastaa+n : vastas+in
pudot+koon : putoa+n : putos+i
Imperfektin kehitys: vastaTa+i > vastaTi > vastasi.
>Vesi-tyypin nominien inen-johdoksissa
t jää useimmiten vaihtumatta s:ksi, esim. vetinen (ei *vesinen),
totinen, (vasen)kätinen, etinen, läntinen, kuukautiset, mahtipontinen
jne.
te-loppuisten verbivartaloiden t pysyy ennallaan, esim. kutea
: kuti, samoin kyteä : kyti, potea : poti ja päteä : päti. Tuntea-verbin
t vaihtuu s:ksi imperfektissä mutta ei konditionaalissa: tunsi, tuntisi.
Huom. myös tekijänniminjohdokset potija, tuntija.
Omia sääntöjään noudattaa lähteä-verbi, jolla on sekä t:lliset
että s:lliset rinnakkaismuodot: lähti – läksi, lähtiäiset –
läksiäiset.
Passiivin imperfektimuodot ovat säännöllisesti analogisia, esim. saatiin,
vietiin, syötiin (ei *saasiin, *viesiin, *syösiin).
|