1.8.1 Vokaalien fonotaksi

Yleistä

Kaikki suomen kahdeksan vokaalia voivat esiintyä sanan alussa, sisässä ja lopussa. Kaikki esiintyvät myös pitkinä eli kaksoisvokaaleina, esim. aatto, tulee, hiiri, ehtoo, uusi, pyy, säätää, eläköön. Kaksoisvokaaleista suomessa tavallisimmat ovat aa ja ii, joiden yhteinen osuus on yli 50 prosenttia kaikista pitkien vokaalien esiintymistä.

Vokaalijono voi olla paitsi kaksoisvokaali myös diftongi, esim. näin, tai vokaaliyhtymä, esim. nä-en. Sanan sisässä tavataan kolmen ja neljänkin vokaalin jonoja, mutta ne eivät ole läheskään yhtä yleisiä kuin diftongit ja vokaaliyhtymät. Esim. aie (vrt. aikoa), kaiuissa (kaiku), tauoissa (tauko), hyöyissä (hyöky).

Diftongit

Kaksi erilaista vokaalia, jotka kuuluvat samaan tavuun, muodostavat diftongin. Suomessa on 18 diftongia ja ne ovat aina laskevia: diftongi on alkupainoinen siten, että sen pääpaino on ensimmäisellä vokaalilla. Esimerkkejä sanoista, joissa on diftongi: noin, muutuin, tai, levein, näin, säästyi, töitä, nousta, liukas, rakkauden, keuhkot, köyhä, täynnä, tietää, kuollut, työntää, siistiydyttyään, terveydellä.

Kuva 1 havainnollistaa suomen kielen diftongien rakennetta: siitä näkee mm., että tavallisimpia ovat sellaiset diftongit, joissa jälkikomponenttina on i (kolme tavallisinta diftongia – oi, ai ja ei – kattavat yli puolet kaikista diftongien esiintymistä). Edelleen kuvasta näkee, että suomessa on vokaalisointu: etu- ja takavokaalit eivät voi kombinoitua keskenään, yksikään nuoli ei kulje keskikohdan ylitse; i ja e muodostavat poikkeuksen.

Kuva 1. Suomen kielen diftongit

Kaikki muut diftongit paitsi iy esiintyvät sekä painollisessa (ensimmäisessä) tavussa että kauempana sanassa; iy ei esiinny ensitavussa, ja ey:kin tavataan vain yhdessä sanaperheessä, harvinaisissa leyh-alkuisissa sanoissa leyhyä, leyhytellä.

u ja y -loppuiset vokaalijonot ovat siitä erikoisia, että ne voidaan joskus tulkita diftongeiksi ja joskus vokaaliyhtymiksi, esim. rak-kau-del-la, rak-ka-ut-ta, au-ti-ut-ta, au-tiu-des-sa, sel-kiy-ty-ä, sel-ki-yt-tää, ter-ve-ys, ter-vey-del-lä, yh-te-ys, yh-tey-teen.

Eräissä ruoka ja vuoka -sanojen taivutusmuodoissa uo-diftongi ääntyy [uu]:na, esim. ruoan [ruuan], vuoassa [vuuassa].

Diftongin loppu-i jää usein ääntymättä murteissa ja nopeassa puheessa sellaisissa sanoissa, joissa i-loppuinen diftongi on kauempana kuin sanan ensi tavussa, esim. punainen [punanen], kirjoittaa [kirjottaa].

Erityisesti savolaisilla on tapana ääntää diftongin loppu-i:n, u:n ja y:n paikalla e, o ja ö, esim. voita [voeta], sauna [saona], keuhkot [keohkot], täynnä [täönnä]. Samalla diftongin ensimmäinen vokaali ääntyy tavallista pidempänä ja saa enemmän painoa. Tällaisia diftongeja on tapana nimittää redusoituneiksi diftongeiksi. (Ks. diftongien reduktiota suomen murteissa*.)

Länsisuomalaiset taas ääntävät diftongin loppu-o:n, e:n ja ö:n usein jopa a:na tai ä:nä, esim. tuo [tua], mies [miäs], syö [syä]. Tällaisia diftongeja nimitetään avartuneiksi diftongeiksi. (Ks. diftongien avartumista suomen murteissa*.)

Vokaaliyhtymät

Vokaaliyhtymä on kahden vokaalin jono, jonka jäsenien välillä on tavunraja (hiatus). Vokaaliyhtymiä on suomessa 20. Ne käyvät ilmi seuraavista esimerkkisanoista: ha-e, sa-os, se-assa, se-os, vi-an, hi-on, i-än, sano-a, ko-e, katu-a, lu-en, yhty-e, näky-ä, mä-essä, nä-ön, säilö-ä, vihre-ä, yksi-ö, lipe-öidä, säilö-essä.

Yleisimpiä näistä ovat e-a, e-ä, i-o ja i-ö.

a- ja ä-loppuiset vokaaliyhtymät pyrkivät usein puheessa oikenemaan, niin että syntyy pitkä vokaali, esim. vihreä [vihree], makea [makee], sanoa [sanoo], haluan [haluun].

Vokaalisointu

Vokaalisoinnun eli vokaaliharmonian kannalta suomen vokaalit ovat kahdenlaisia: sointuvokaaleja ja neutraalivokaaleja. Sointuvokaaleja ovat <takavokaalit (a, o, u) ja etuvokaalit (ä, ö, y). e ja i ovat foneettisesti etuvokaaleja mutta vokaalisoinnun kannalta neutraaleja.

Kuva 2. Suomen vokaalisointu

Vokaalisointu ilmenee suomessa kahdella tavalla: toisaalta yhdistämättömissä >sanavartaloissa ja toisaalta taivutusaineksissa.

Yhdistämättömässä sanavartalossa ei voi olla sointuvokaaleista etu- ja takavokaaleja yhdessä: sanassa voi olla vain takavokaaleja (a, o, u) tai etuvokaaleja (ä, ö, y), ja ne ovat oppositiossa keskenään, esim. vaara – väärä, tuo – työ, pouta – pöytä, hullu – hylly, kulma – kylmä. Sen sijaan i ja e voivat yhdistyä kumpienkin kanssa, esim. mela, nenä, sika, minä, mekko, vilu, kesy, kehua, liikkua.

>Yhdyssanoissa voi tietysti olla sekä etu- että takavokaaleja, esim. jääkaappi, isoäiti.

Taivutusainesten sointuvokaalit mukautuvat edellä oleviin lähimpiin vartalonvokaaleihin, esim. >inessiivin päätteen vokaali reaalistuu takavokaalina (-ssa) takavokaalisen sanavartalon jäljessä mutta etuvokaalina (-ssä) etuvokaalisen sanavartalon jäljessä, esim. maa+ssa, pää+ssä.

Tällaiset >morfofoneemiset vaihtelut voidaan merkitä taloudellisemmin käyttämällä ns. arkkifoneemia, jonka merkkinä on esim. inessiivin päätteessä iso A-kirjain (-ssA).

Lisäesimerkkejä taivutusainesten sointuvokaalin mukautumisesta lähimpiin vartalonvokaaleihin: kadu+lla, tie+llä, puu+hun, pyy+hyn, anta+va, itke+vä, anne+ttu, itke+tty. Vokaalisoinnun vuoksi useilla suomen >tunnuksilla ja taivutuspäätteillä on kahdet variantit, takavokaaliset ja etuvokaaliset.

Jos sanavartalossa on vain neutraalivokaaleja, suffiksi on etuvokaalinen, esim. kive+ä, keli+llä, peili+stä, nime+ssä.

Vokaalisointu on suomessa lähes poikkeukseton. Yleiskielessä poikkeuksellisia ovat vain partitiivit merta ja verta (vrt. meri : merellä : mereltä, veri : veressä : verestä). Sana tällainen tulkitaan yhdyssanaksi (tä(mä)nla(j)inen). Vokaalisoinnusta on poikkeuksia myös uusissa lainasanoissa, jotka eivät ole mukautuneet äännejärjestelmäämme: analyysi, dynamiitti, hyeena, jury, konduktööri, olympialaiset, psykologia, trotyyli, vampyyri. Suomalaisten on usein vaikea ääntää tällaisia vieraita sanoja, jotka eivät ole vokaaliharmonian mukaisia. Ulkomaalaisille ne eivät liene sen vaikeampia kuin muutkaan suomen sanat.

Švaa-vokaali

Švaa-vokaali on ylimääräinen vokaali, joka syntyy tietyissä sanoissa konsonanttien väliin, esim. halpa > [halapa], jalka > [jalaka], kylmä ilma > [kylymä ilima], sohva > [sohova]. Švaa esiintyy useissa suomen murteissa* (ks. esimerkkejä savolais*- ja pohjalaismurteista*), mutta yleiskieliseen ääntämykseen se ei kuulu.