1.8.3 Tavurakenne

Tällä sivulla:
Yleistä | Tavutyypit | Avotavut ja umpitavut | Lyhyet ja pitkät tavut | Suomen tavutuksen säännöt | >Harjoitustehtäviä (mene sivulle)

Yleistä

Jokainen kielenkäyttäjä osaa suurin piirtein jakaa äidinkielensä sanat tavuihin. Pikkulapsetkin jakavat sanoja tavuihin aivan oikein esim. laulaessaan. Tämä johtuu siitä, että tavu on puheen luontainen rytmiyksikkö: äännejono, joka tuotetaan tai ainakin voidaan tuottaa yhdellä henkäyspainalluksella. Eri kielissä sanoja tavutetaan jossain määrin eri lailla. Fonologinen tavu on siis kielikohtainen.

Tavutyypit

Koska suomessa on 8 vokaali- ja 13 konsonanttifoneemia, voisi erilaisia tavuja teoreettisesti olla vähän yli 33 000. Käytännössä eri tavuja on suomessa kuitenkin vain vajaat 3 000. Nämä voidaan yhdistellä kymmeneksi tyypiksi sen mukaan, millaisia tavut ovat rakenteeltaan ja miten vokaalit ja konsonantit niissä sijoittuvat keskenään. Seuraavassa tyypit on esitetty yleisyysjärjestyksessä. Merkintä VV tarkoittaa sekä pitkää vokaalia että diftongia ja CC konsonanttiyhtymää (ei geminaattaa):

1.	CV	.	ka-la, su-ku, ma-ta-la
2.	CVC		kas-tet-ta, ras-tas, mul-lat
3.	CVV		tuu-li, maa, sou-taa
4.	CVVC		kaar-re, liit-to, raus-ku, ry-tyyt-tää
5.	VC		us-ko, ok-sa, au-tu-as
6.	V		i-lo, o-sa, a-pe-a, yk-si-ö
7.	VV		aa-mu, uu-si, au-ke-aa, ai-to
8.	CVCC		kars-ki, vers-tas, lank-ku
9.	VVC		ais-ti, uit-taa, as-ti-aan
10.	VCC		irs-tas, urk-ki-a

Suomessa tavun ytimenä eli sonanttina on vokaali ja se voi olla lyhyt, pitkä tai diftongi. Vokaaliaineksen lisäksi tavussa voi olla sivuäänteenä yksi tai useampia konsonantteja joko ennen vokaalia taikka sen jäljessä. Konsonanttiyhtymiä on yleensä vain ensi tavun lopussa. Tällaisen konsonanttiyhtymän ensimmäinen jäsen on joko <likvida (l, r) tai <nasaali (m, n, h) ja toinen jäsen <obstruentti (k, p, t, s).

Ensi tavun lopussa olevan konsonanttiyhtymän jälkeinen tavu alkaa usein samalla konsonantilla, johon edellinen on päättynyt, niin että tavun rajalle syntyy <geminaatta, esim. nilk-ka, sork-ka, vilp-pi, hirt-tää, kans-sa, kilt-ti, int-tää, pank-ki, hamp-pu.

Aina ei geminaattaa kuitenkaan synny: virs-ta, pals-ta, sals-ke-a, kars-ta, myrs-ky. Ensi tavua kauempana on tavun lopussa yleensä vain yksi konsonantti. Huom. kuitenkin uudet lainat, esim. ins-tans-si, as-falt-ti.

Näitä kymmentä tavutyyppiä voidaan pitää suomen kielen perustavuina. Lisäksi kannattaa mainita sellaiset toissijaiset tavutyypit, jotka syntyvät tavunalkuisen CC-jonon ansiosta: CCV, CCVC, CCVV, CCVVC ja CCVCC, esim. pri-mas, prin-sessa, kloo-nata, Klauk-kala, Prink-kala.

Avotavut ja umpitavut

Jokainen vokaaliin päättyvä tavu on avotavu, esim. ka-la, ma-ta-la, konsonanttiin päättyvä tavu umpitavu, esim. mat-kus-ta-es-saan.

Umpitavuja ovat myös ne tavut, jotka kirjoituksessa loppuvat vokaaliin mutta joiden lopussa tapahtuu >loppukahdennus, esim. kaste laskeutuu > [kastel laskeutuu].

Lyhyet ja pitkät tavut

Lyhyt tavu päättyy lyhyeen vokaaliin; kaikki muut tavut ovat pitkiä. Pitkiä tavuja ovat siis esim. seuraavista sanoista lihavoidut: kaa-taa, voi, kas-tet-ta, an-nat-kos. Myös loppukahdennus synnyttää pitkiä tavuja.

Suomen tavutuksen säännöt

Suomen tavutuksesta voidaan esittää mm. seuraavat säännöt:

• Tavunraja on jokaisen CV-jonon edessä, esim. ka-la-pa-ta.

• Tavunraja on sellaisen V1V2-jonon sisällä, joka ei ole diftongi, esim. ko-et-taa, am-pi-ai-nen.

• Kaikki ensi tavua kauempana olevat i-loppuiset VV-jonot ovat diftongeja ympäristön laadusta riippumatta, esim. sa-noin.

• Ensi tavua kauempana olevat u- ja y-loppuiset VV-jonot voivat olla diftongeja tai vokaaliyhtymiä (välissä siis tavunraja). Esimerkkejä: sa-nou-tu-a – sa-no-u-tu-a, vih-kiy-dyt-ty-ään – vih-ki-y-dyt-ty-ään, rak-kau-del-la – rak-ka-u-del-la, rak-kaus – rak-ka-us, vieh-keyt-tä – vieh-ke-yt-tä.