Etusivu Sisällys Hakemisto

Äänneoppi

Muoto-oppi Lauseoppi <Edellinen Seuraava>

1.5.1 Klusiilit p, t, k, d, (b, g)

Tällä sivulla:
Yleistä | Soinnittomat tenuisklusiilit p, t, k | Soinnillinen mediaklusiili d | Soinnilliset mediaklusiilit b, g | audio.GIF (76 bytes) Ääninäytteet (merkitty tekstissä vihreällä)

 

Yleistä

Klusiili äännetään siten, että artikulaatiopaikalla klausuura eli sulkeuma estää ensiksi ilman kulun ja sen jälkeen seuraa eksploosio eli laukeama, jonka jälkeen ilma taas pääsee kulkemaan. Myös nenäportti* on kiinni; ilma ei pääse kulkemaan nenänkään kautta. Klusiilit jaetaan kahtia eksploosion voimakkuuden mukaan: p, t, k ovat tenuisklusiileja; niissä on voimakkaampi eksploosio kuin b, d, g -äänteissä, joita sanotaan mediaklusiileiksi.

(Ääniesimerkit kuuluvat tässä kielittäin, eri järjestyksessä kuin esimerkkisanat ovat tekstissä.)


Soinnittomat tenuisklusiilit p, t, k

p, t, k ovat <soinnittomia tenuisklusiileja. p on <bilabiaalinen, t <prealveolaarinen (tai postdentaalinen) ja k <palataalinen (palatovelaarinen) soinniton tenuisklusiili. Kaikki esiintyvät suomessa sanan alussa ja sisässä sekä lyhyinä että pitkinä; p ja k eivät esiinny sanan lopussa. Esim. pipo, pappi, kuka, kukka, täti, tatti, tatit.
 

Animaatio 1. Kieli a:n edellyttämässä asennossa sekä kielen liike äännöksessä akka. Ohje: Vie osoitin kuvan päälle ja siirrä se sitten pois.

Animaatio 2. Kieli a:n edellyttämässä asennossa sekä kielen liike äännöksessä atta. Ohje: Vie osoitin kuvan päälle ja siirrä se sitten pois.

Miten eri klusiilit ovat erotettavissa toisistaan, vaikka klusiilit ovat itse asiassa hiljaisuutta? Ainoa kuultavissa oleva ero äännösten akka ja atta välillä on se liuku eli siirtymä, joka edeltää ja seuraa klusiilien hiljaista vaihetta. Äännöksissä akka ja atta kieli on ensin a:n edellyttämässä asemassa siten, että kielen korkein kohta suussa on takana, alhaalla. a:n loppuosan aikana kieli alkaa liukua siten, että kielen korkein kohta lähestyy k:n edellyttämää asemaa, pehmeää kitalakea. Kun kieli on painautunut tiiviisti pehmeää kitalake vasten, alkaa k:lle tyypillinen hiljaisuus. Tätä kestää muutaman sadasosasekuntia, minkä jälkeen kieli taas irtoaa pehmeästä kitalaesta ja sen korkein kohta liukuu alas k:ta seuraavan a:n vaatimaan asemaan. Äännöksessä atta kieli liukuu alku-a:n loppuosan aikana siten, että kielen kärki muodostaa täydellisen sulkeuman nyt hampaita vasten. Taaskin t:n hiljaisen vaiheen jälkeen kieli liukuu loppu-a:n alkuosan aikana a:n edellyttämään asemaan. Johtopäätös on siis se, että eri klusiilit voidaan erottaa toisistaan niiden siirtymien avulla, jotka tapahtuvat klusiilia edeltävän ja sitä seuraavan äänteen aikana. (Wiik 1981*.)


Esim. englannin kielen p, t, k ovat erilaisia kuin suomen: vertaa niitä esim. englannin sanoissa tap, cat ja suomen sanoissa tappaa, karata. Englannissa nämä soinnittomat klusiilit ääntyvät aspiroituneina* muulloin paitsi s:n jäljessä. Vertaa, miten klusiilit ääntyvät esim. englannin sanoissa
parkspark, takestake, Kateskate.

s:n jälkeiset klusiilit muistuttavat enemmän suomalaisia, ja englantilaiset voivatkin opetella suomalaisen p:n, t:n, k:n aluksi s-alkuisina, siis esim. s-kissa, s-kivi, s-kannu, s-paita, s-piano, s-punainen, s-tee, s-taivas, s-toive.

Äänneympäristö vaikuttaa k:n artikulaatiopaikkaan. Jos vertaa k-äänteitä esim. sanoissa kissa ja kassa, niin huomaa, että kissa-sanassa k on etisempi.

Käytännössä on mahdollista erottaa tässä suhteessa kahdenlaisia k-äänteitä. >Etuvokaalien yhteydessä k on prepalataalinen, esim. käki, kyky, ja takavokaalien yhteydessä mediopalataalinen, esim. kokko, kuka, kakku.


Soinnillinen mediaklusiili d

d on <soinnillinen <medioalveolaarinen mediaklusiili. t:llä ja d:llä on useita foneettisia eroja:

  • t:tä äännettäessä äänihuulet eivät värähtele, d:tä äännettäessä ne värähtelevät

  • t on kvantiteetiltaan eli kestoltaan pitempi kuin d, mutta ero on niin pieni, että sitä ei kuule.

Myös äänteiden artikulaatiopaikka on erilainen: t:ssä kielen kärki koskettaa alveolien eli hammasvallin etuosaa heti yläetuhampaiden takana, d:ssä kielen kärki koskettaa alveolien keskiosaa.

Edelleen t ääntyy vähän energisemmin kuin d, mutta on tärkeä huomata, että se ei ole aspiroitunut .

d:n asema suomen äännejärjestelmässä on erikoinen. Supisuomalaisissa sanoissa se voi esiintyä vain sanan sisässä vokaalien välissä tai h:n ja vokaalin välissä, esim. kaadun, sadut, lyhdyn, mahdoton, tehdä, yhdeksän.

Tällöin d tavallisesti vaihtelee t:n kanssa sanan eri taivutusmuodoissa, esim. kaatua : kaadun, satu : sadut, lyhty : lyhdyn.

Lainasanoissa d voi olla myös sanan alussa, esim. diiva, duuri, diplomaatti, divaani, demokratia, dollari, jopa >geminaattana, esim. Jedda, addiktio.

d on kuitenkin suomen yleiskielessä foneemi ja se on tärkeää pitää erillään t:stä. Tämän osoittavat esim. seuraavat <minimiparit: matossa madossa, satun sadun; tuuri duuri, tyyni dyyni.

Useat suomen kielen puhujat eivät käytä lainkaan d-äännettä vaan ääntävät sen paikalla j:n, r:n tai Ø:n (nollan eli kadon), joskus l:n, esim. meijän, meirän, meiän, meilän pro meidän. (Ks. yleiskielen d:n vastineita suomen murteissa*.)


Soinnilliset mediaklusiilit b, g

b ja g esiintyvät suomen kielessä vain vierassanoissa, esim. bambi, bingo, rabbi, germaani, geografia. Vaikka b ja g täytyisi näissä sanoissa ääntää soinnillisina, suomalaiset joskus ääntävät ne kuten p:n ja k:n. Yleiskielessä äänteet pyritään kuitenkin pitämään erillään, koska niiden vaihtaminen voi muuttaa sanan merkitystä, esim. kurun gurun, germaanikermaani, paarit baarit, nivelpussi nivelbussi.
 

1.5 Suomen konsonanttisysteemi 1.5.1 Klusiilit p, t, k, d, (b, g) Seuraava> 1.6 Suomen vokaalisysteemi

Verkkokielioppi: © Finn Lectura / Erkki Savolainen 2001