2.5.2.1.4 Modukset
Tällä sivulla:
Yleistä | Indikatiivi | Potentiaali | Konditionaali | Imperatiivi
Modukset eli tapaluokat ilmaisevat puhujan suhtautumista siihen, mitä
hän sanoo. Morfologisia verbimoduksia suomessa on neljä. Muilla paitsi indikatiivilla on
omat tunnuksensa. Esim.
INDIKATIIVI sanon
POTENTIAALI sano+ne+vat
KONDITIONAALI sano+isi+n
IMPERATIIVI sano+kaa
Verbimodus ja lausemodus*,
joka ilmenee tietynrakenteisina lausetyyppeinä, ovat osittain päällekkäisiä, sillä
imperatiivilla on sekä verbiin liittyvä tunnus että oma lausetyyppinsä: käskylause.
Muita moduksia kuin imperatiivi käskylauseessa ei voikaan olla. Väite- ja kysymyslauseet
puolestaan sallivat kaikki muut verbimodukset, mutta eivät imperatiivia. (Ks. kirjasuomen kehitystä*.)
Indikatiivi on yleismodus. Sillä ei ole erityistä modustunnusta, vaan
persoonapäätteet liitetään suoraan verbin vartaloon. Indikatiivilla on kaikki
aikamuodot. Esim. katson, syötte, tulit, lauloivat, on ottanut, olivat ymmärtäneet.
Indikatiivi esittää tekemisen semmoisenaan, todellisena, ellei
lauseyhteys osoita sitä muunlaiseksi.
Silloin kun modaalisuutta ilmaistaan analyyttisesti*,
esim. >adverbeilla,
verbistä käytetään tavallisesti indikatiivia. Myönteinen väitelause, jossa ei ole
modaalisia aineksia ja jonka verbi on indikatiivimuotoinen, sitoo puhujaa niin, että
hänen katsotaan pitävän totena propositiota*,
jonka lause ilmaisee. (Ks. pragmatiikan perusteita*.) Esim.
Vatsaani koskee.
Kahvio on tänään viimeistä päivää auki.
Potentiaalin tunnus on -ne (-se, -le, -re).
Tunnus liittyy <yksivartaloisissa verbeissä
vokaalivartaloon, joka on vahva, jos sanassa on astevaihtelua. Kaksivartaloisissa
verbeissä tunnus liittyy <konsonanttivartaloon.
Tällöin s:n, l:n ja r:n perässä tunnus <assimiloituu asuun se, le, re. Esim. otta+ne+t,
men+ne+vät, nous+se+e, tul+le+vat, pur+re+e.
Potentiaali esittää tekemisen mahdollisena tai todennäköisenä.
Kirjoitetussa yleiskielessä potentiaalilla tavallisesti ilmaistaan
yleistä, tilastoperäistä tai "luotettavista lähteistä" saatua arvelua (Hakulinen
Karlsson 1979*), esim.
Inflaatio jää+ne+e alle viimevuotisen, tutkimuslaitos
ennustaa.
Pääohtaja joutu+ne+e uusien syytösten kohteeksi
ensi viikolla.
Kun potentiaali esiintyy kysymyslauseessa, kysymykseen tulee retorinen
lisäsävy (vastausta ei välttämättä odoteta), esim.
Tarvitta+ne+en+ko tässä muita perusteluja.
Aikamuodoista potentiaalissa on käytössä vain preesens ja perfekti. Olla-apuverbin
potentiaali muodostetaan lie-vartalosta:
lie+ne+t ottanut, lie+ne+e sanottu.
Potentiaali on varsin harvinainen modus. Sitä käytetään lähes
pelkästään kirjoitetussa yleiskielessä. Monesti potentiaali korvataan taitaa-verbillä
ynnä infinitiivillä (esim. taitaa olla). Myös adverbit ehkä, kai yms.
yhdessä indikatiivin kanssa korvaavat potentiaalin.
Konditionaalin tunnus on isi. Se aiheuttaa verbivartalon lopussa
eräitä <vokaalivaihteluja. Aikamuodoista ovat käytössä
preesens ja perfekti, jossa modustunnus liittyy olla-apuverbiin. Esim. anta+isi+n,
ymmärtä+isi+vät, voita+isi+in, ol+isi+t juossut.
Konditionaali ilmaisee tekemisen epävarmana tai ehdollisena. Sillä
voidaan ilmaista myös kohteliasta pyyntöä, halua, toivomusta, suostuttelua tai
epäilyä.
Toisin kuin potentiaali, konditionaali esiintyy varsin yleisesti
sivulauseissa. Sen ensisijainen käyttö on ehtoa ilmaisevissa jos-lauseissa, esim.
Jos työ ol+isi herkkua, herrat sen kaikki tek+isi+vät.
Jos-lause esittää ehdon, jonka pätiessä se propositio, joka nyt on
todenvastainen, pitäisi paikkansa.
Referoitaessa että-lauseita konditionaalilla ilmaistaan sitä,
että puhuja ei esitä propositiota varmana, vaan jättää omasta puolestaan asian
todenperäisyyden avoimeksi, esim.
Sinä väität, että ol+isi+n valehdellut Pertille.
Imperatiivia referoitaessa konditionaali vastaa alkuperäisen lausuman
käskymuotoa. Esim.
Äiti pyysi, että ve+isi+n kirjeen postiin.
Toissijaisesti konditionaali voidaan tulkita sävyltään kehotukseksi
silloin, kun verbi on 2. persoonassa, esim.
Men+isi+tte vielä vähän ulos leikkimään.
Kysymyslauseissa konditionaali lieventää kysymystä taikka sitä
käytetään kohteliaisuuden merkkinä, esim.
Sa+isi+n+ko toisen samanlaisen?
Ol+isi+ko Pirjo tavattavissa?
(Hakulinen Karlsson 1979*.)
Imperatiivilla ilmaistaan käskyjä, kehotuksia ja toivomuksia. Yks. 1.
persoonassa imperatiivia ei ole. Yks. 2. persoonassa tunnusta edustaa <jäännöslopuke
(merkitty tässä x:llä). Muissa persoonissa tunnukset ja persoonapäätteet
ovat sulautuneet yhteen:
YKSIKKÖ MONIKKO
1. PERSOONA luke+kaamme
2. PERSOONA luex luke+kaa
3. PERSOONA luke+koon luke+koot
Imperatiivin tunnus liittyy yksivartaloisissa verbeissä vokaalivartaloon
(luke+kaa, luke+koot) ja kaksivartaloisissa verbeissä konsonanttivartaloon (men+kää,
men+kööt). Passiivissa imperatiivin tunnus liittyy passiivivartaloon: juosta+koon.
Imperatiivia käytetään normaalisti vain preesensissä. Imperatiivin
perfekti esiintyy joskus seuraavanlaisissa "inttävissä" merkityksissä:
Ol+koon vain sano+nut niin, mutta minä en usko!
Imperatiivi ei ilmennä samalla tavalla puhujan suhtautumista
esittämänsä lauseen asiasisältöön kuin kolme muuta modusta. Imperatiivia voidaan
pitää käskemisen puhefunktion kieliopillistumana: käskeminen kohdistuu tyypillisesti
läsnäolevaan tai kuviteltuun puhuteltavaan.
(Ks. imperatiivin ja kohteliaisuusperiaatteen* suhteesta.)
Imperatiivilause on suomessa tyypillisesti verbialkuinen. Esimerkkejä
imperatiivin käytöstä (huom. päätteettömät >akkusatiiviobjektit):
Anna minulle kuppi (obj.) kahvia.
Luke+kaa läksy (obj.) kunnolla.
Juo+kaamme ystävän malja (obj.)!
Onneksi ol+koon!
Tul+koot he tänne.
Imperatiivin monikon 1. persoonan asemesta yleiskielessäkin käytetään tavallisesti <passiivin preesensiä: Mennään
syömään!
|