Etusivu Sisällys Hakemisto

Äänneoppi

Muoto-oppi Lauseoppi <Edellinen Seuraava>

2.5.2.1.4 Modukset

Tällä sivulla:
Yleistä | Indikatiivi | Potentiaali | Konditionaali | Imperatiivi

 

Yleistä

Modukset eli tapaluokat ilmaisevat puhujan suhtautumista siihen, mitä hän sanoo. Morfologisia verbimoduksia suomessa on neljä. Muilla paitsi indikatiivilla on omat tunnuksensa. Esim.

INDIKATIIVI     sanon
POTENTIAALI     sano+ne+vat
KONDITIONAALI   sano+isi+n
IMPERATIIVI     sano+kaa

Verbimodus ja lausemodus*, joka ilmenee tietynrakenteisina lausetyyppeinä, ovat osittain päällekkäisiä, sillä imperatiivilla on sekä verbiin liittyvä tunnus että oma lausetyyppinsä: käskylause. Muita moduksia kuin imperatiivi käskylauseessa ei voikaan olla. Väite- ja kysymyslauseet puolestaan sallivat kaikki muut verbimodukset, mutta eivät imperatiivia. (Ks. kirjasuomen kehitystä*.)


Indikatiivi

Indikatiivi on yleismodus. Sillä ei ole erityistä modustunnusta, vaan persoonapäätteet liitetään suoraan verbin vartaloon. Indikatiivilla on kaikki aikamuodot. Esim. katson, syötte, tulit, lauloivat, on ottanut, olivat ymmärtäneet.

Indikatiivi esittää tekemisen semmoisenaan, todellisena, ellei lauseyhteys osoita sitä muunlaiseksi.

Silloin kun modaalisuutta ilmaistaan analyyttisesti*, esim. >adverbeilla, verbistä käytetään tavallisesti indikatiivia. Myönteinen väitelause, jossa ei ole modaalisia aineksia ja jonka verbi on indikatiivimuotoinen, sitoo puhujaa niin, että hänen katsotaan pitävän totena propositiota*, jonka lause ilmaisee. (Ks. pragmatiikan perusteita*.) Esim.

Vatsaani koskee.
Kahvio on tänään viimeistä päivää auki.


Potentiaali

Potentiaalin tunnus on -ne (-se, -le, -re). Tunnus liittyy <yksivartaloisissa verbeissä vokaalivartaloon, joka on vahva, jos sanassa on astevaihtelua. Kaksivartaloisissa verbeissä tunnus liittyy <konsonanttivartaloon. Tällöin s:n, l:n ja r:n perässä tunnus <assimiloituu asuun se, le, re. Esim. otta+ne+t, men+ne+vät, nous+se+e, tul+le+vat, pur+re+e.

Potentiaali esittää tekemisen mahdollisena tai todennäköisenä.

Kirjoitetussa yleiskielessä potentiaalilla tavallisesti ilmaistaan yleistä, tilastoperäistä tai "luotettavista lähteistä" saatua arvelua (Hakulinen – Karlsson 1979*), esim.

Inflaatio jää+ne+e alle viimevuotisen, tutkimuslaitos 
ennustaa.
Pääohtaja joutu+ne+e uusien syytösten kohteeksi 
ensi viikolla.

Kun potentiaali esiintyy kysymyslauseessa, kysymykseen tulee retorinen lisäsävy (vastausta ei välttämättä odoteta), esim.

Tarvitta+ne+en+ko tässä muita perusteluja.

Aikamuodoista potentiaalissa on käytössä vain preesens ja perfekti. Olla-apuverbin potentiaali muodostetaan lie-vartalosta: lie+ne+t ottanut, lie+ne+e sanottu.

Potentiaali on varsin harvinainen modus. Sitä käytetään lähes pelkästään kirjoitetussa yleiskielessä. Monesti potentiaali korvataan taitaa-verbillä ynnä infinitiivillä (esim. taitaa olla). Myös adverbit ehkä, kai yms. yhdessä indikatiivin kanssa korvaavat potentiaalin.


Konditionaali

Konditionaalin tunnus on isi. Se aiheuttaa verbivartalon lopussa eräitä <vokaalivaihteluja. Aikamuodoista ovat käytössä preesens ja perfekti, jossa modustunnus liittyy olla-apuverbiin. Esim. anta+isi+n, ymmärtä+isi+vät, voita+isi+in, ol+isi+t juossut.

Konditionaali ilmaisee tekemisen epävarmana tai ehdollisena. Sillä voidaan ilmaista myös kohteliasta pyyntöä, halua, toivomusta, suostuttelua tai epäilyä.

Toisin kuin potentiaali, konditionaali esiintyy varsin yleisesti sivulauseissa. Sen ensisijainen käyttö on ehtoa ilmaisevissa jos-lauseissa, esim.

Jos työ ol+isi herkkua, herrat sen kaikki tek+isi+vät.

Jos-lause esittää ehdon, jonka pätiessä se propositio, joka nyt on todenvastainen, pitäisi paikkansa.

Referoitaessa että-lauseita konditionaalilla ilmaistaan sitä, että puhuja ei esitä propositiota varmana, vaan jättää omasta puolestaan asian todenperäisyyden avoimeksi, esim.

Sinä väität, että ol+isi+n valehdellut Pertille.

Imperatiivia referoitaessa konditionaali vastaa alkuperäisen lausuman käskymuotoa. Esim.

Äiti pyysi, että ve+isi+n kirjeen postiin.

Toissijaisesti konditionaali voidaan tulkita sävyltään kehotukseksi silloin, kun verbi on 2. persoonassa, esim.

Men+isi+tte vielä vähän ulos leikkimään.

Kysymyslauseissa konditionaali lieventää kysymystä taikka sitä käytetään kohteliaisuuden merkkinä, esim.

Sa+isi+n+ko toisen samanlaisen?
Ol+isi+ko Pirjo tavattavissa?

(Hakulinen – Karlsson 1979*.)


Imperatiivi

Imperatiivilla ilmaistaan käskyjä, kehotuksia ja toivomuksia. Yks. 1. persoonassa imperatiivia ei ole. Yks. 2. persoonassa tunnusta edustaa <jäännöslopuke (merkitty tässä x:llä). Muissa persoonissa tunnukset ja persoonapäätteet ovat sulautuneet yhteen:

              YKSIKKÖ     MONIKKO
1. PERSOONA   —	          luke+kaamme
2. PERSOONA   luex        luke+kaa
3. PERSOONA   luke+koon   luke+koot

Imperatiivin tunnus liittyy yksivartaloisissa verbeissä vokaalivartaloon (luke+kaa, luke+koot) ja kaksivartaloisissa verbeissä konsonanttivartaloon (men+kää, men+kööt). Passiivissa imperatiivin tunnus liittyy passiivivartaloon: juosta+koon.

Imperatiivia käytetään normaalisti vain preesensissä. Imperatiivin perfekti esiintyy joskus seuraavanlaisissa "inttävissä" merkityksissä:

Ol+koon vain sano+nut niin, mutta minä en usko!

Imperatiivi ei ilmennä samalla tavalla puhujan suhtautumista esittämänsä lauseen asiasisältöön kuin kolme muuta modusta. Imperatiivia voidaan pitää käskemisen puhefunktion kieliopillistumana: käskeminen kohdistuu tyypillisesti läsnäolevaan tai kuviteltuun puhuteltavaan.

(Ks. imperatiivin ja kohteliaisuusperiaatteen* suhteesta.)

Imperatiivilause on suomessa tyypillisesti verbialkuinen. Esimerkkejä imperatiivin käytöstä (huom. päätteettömät >akkusatiiviobjektit):

Anna minulle kuppi (obj.) kahvia. 
Luke+kaa läksy (obj.) kunnolla.
Juo+kaamme ystävän malja (obj.)!
Onneksi ol+koon! 
Tul+koot he tänne.

Imperatiivin monikon 1. persoonan asemesta yleiskielessäkin käytetään tavallisesti <passiivin preesensiä: Mennään syömään!
 

2.5.2.1 Finiittimuodot <Edellinen 2.5.2.1.4 Modukset Seuraava> 2.5.2.2 Nominaalimuodot

Verkkokielioppi: © Finn Lectura / Erkki Savolainen 2001