Etusivu Sisällys Hakemisto

Äänneoppi

Muoto-oppi Lauseoppi <Edellinen Seuraava>

1.7.3 Intonaatio

Tällä sivulla:
Yleistä | Sanaintonaatio eli tooni | Lauseintonaatio | audio.GIF (76 bytes) Ääniesimerkit (merkitty tekstissä vihreällä)

 

Yleistä

Intonaatiolla tarkoitetaan puheessa esiintyvää sävelkulkua. Perustekijänä on äänihuulten* värähtelytaajuus: mitä nopeammin äänihuulet värähtelevät, sitä korkeampana ääni kuullaan. Sävelkorkeuden mittana käytetään hertsiä*. Miesäänen korkeus on yleensä 80–150 hertsiä ja naisäänen 150–300 hertsiä. On huomattava, että intonaation havaitseminen voi johtua muistakin seikoista kuin pelkästään äänen perusvärähtelyn frekvenssin vaihtelusta.

(Ääniesimerkit kuuluvat tässä kielittäin, eri järjestyksessä kuin esimerkkisanat ovat tekstissä.)


Sanaintonaatio eli tooni

Sanaintonaatio on eräissä kielissä distinktiivinen eli siihen liittyy merkityseroja. Sellaisia kieliä, joissa melodiapiirteitä muuttamalla saadaan aikaan merkityksen muutoksia, sanotaan toonikieliksi. Näissä jokainen sanaintonaatio on tooni. Esimerkiksi ruotsin kielessä on kaksi toonia (ruotsin fonetiikan mukaan "aksenttia"), akuutti ja gravis.

Ruotsissa voidaan esimerkiksi äännejonot anden ja tankar ääntää joko siten, että sävelkulussa on vain yksi huippu (akuutti), tai siten, että siinä on kaksi huippua (gravis).

Burmassa on 3–4 toonia, vietnamin kielessä erotetaan 6 toonia, Kiinan kantonin murteissa jopa 8–9 toonia. Sävelkulku on samaan tapaan distinktiivinen myös mm. thain kielessä, liivissä, latviassa, serbokroatiassa, eräissä afrikkalaisissa ja intiaanikielissä sekä skandinaavisista kielistä ruotsin lisäksi norjassa.
 

Kuva 1. Ruotsin sanaintonaatiokäyrät

Pääsääntö ruotsissa on se, että yksihuippuista sävelkulkua käytetään niissä sanoissa, joiden perusmuoto on yksitavuinen (esim. and 'sorsa' ja tank 'tankki'), ja että kaksihuippuista sävelkulkua käytetään niissä sanoissa, joiden perusmuoto on kaksitavuinen (kuten ande 'henki' ja tanke 'ajatus'). Ilmiö on syntynyt siten, että joskus menneinä aikoina sävelkulun huippu sijoitettiin jokaiseen tavuun. Kun sitten myöhemmin sanoihin alkoi liimautua päätteitä, tämä periaate oli jo menettänyt voimansa, ja niin >suffiksit; jäivät ilman sävelkulun huippua. Tulos oli se, että syntyi joukko anden ja tankar  -tyyppisiä <minimipareja, joissa kahden erimerkityksisen sanan ainut ero on sävelkulku. (Wiik 1981*.)


Lauseintonaatio

Lauseintonaatiolla on useita eri tehtäviä puheessa. Sen avulla voidaan ilmaista ainakin puhefunktiota: onko lause esimerkiksi tarkoitettu toteamukseksi vai kysymykseksi. Useissa kielissä kysymyslauseen merkkinä on nouseva intonaatio. Lauseintonaatio voi olla myös ekspressiivinen*; puhuja voi ilmaista suhtautumisensa siihen, mitä hän sanoo. Lisäksi lauseintonaation avulla voidaan ilmaista, aikooko puhuja jatkaa puheenvuoroaan vai onko hän valmis luovuttamaan sen toiselle.

Suomessa intonaation skaala on kapeampi kuin useissa muissa kielissä. Siksi jyrkästi laskevat ja nousevat sävelkulut ovat suomalaisille vaikeimmin omaksuttavia vieraiden kielten piirteitä.

Äänialan säästeliäs käyttö on yhteydessä kieliopin eriytymiseen. Suomen pitkälti kieliopillistunut rakenne vähentää tarvetta käyttää prosodisia keinoja. Esim. suomen liitepartikkeleilla* on sellaisia funktioita kuin eräiden kielten intonaatiolla.

Suomen neutraalin toteamuslauseen (affirmatiivisen lauseen) intonaatio on laskeva; uuden informaation kohdalla on pieni melodianousu. Myös kysymys- ja käskylauseiden intonaatio laskee, mutta nämä lausetyypit eroavat toteamuslauseista siinä, että ne alkavat korkeammalta ja siten laskevat jyrkemmin.


Kuva 2. Suomen lauseintonaatiokäyrät. Käyrä 1 kuvaa kysymyslauseen, käyrä 2 väitelauseen intonaatiota.

Intonaatio ei siis nouse suomen kysymyslauseessa. Esim. Onko Liisa täällä? Eikö? Koska hän tulee? Vertaa intonaatiota esimerkiksi seuraavissa englannin lauseissa: You were out last night.You were out last night? Edellinen lause ymmärretään toteamukseksi, koska intonaatio ei nouse lauseen lopussa. Jälkimmäisessä intonaatio nousee lauseen loppua kohti, ja lause tulkitaan tästä syystä kysymykseksi.

Kysymyslausetta ei siis suomessa merkitä ensisijaisesti intonaatiolla, vaan morfologisin keinoin, kysymyssanalla (esim. missä, kuka) tai kysymyssuffiksilla (-ko, -kö). Intonaatio voi suomessakin nousta, mutta se on silloin jollain tavalla ekspressiivinen, se ilmaisee puhujan suhtautumista (tunnetta tai asennetta) mutta ei neutraalia kysymystä.

Jos intonaatio ei laske vaan jää tasaiseksi, se merkitsee, että puhujan vuoro jatkuu ja hän aikoo sanoa asiasta vielä jotain lisää. Vertaa esim. seuraavia lauseita:

En olisi uskonut (intonaatio laskee jyrkästi lopussa)
En olisi uskonut (intonaatio pysyy tasaisena)

Jälkimmäisessä tapauksessa kuulija jää odottamaan, että puhuja jatkaa lausetta esimerkiksi selittävällä että-lauseella (esim. En olisi uskonut, että niin käy). Puheenvuoron lopussa intonaatio laskee usein niin alas, että sointiääni lakkaa ja ilmauksen viimeisissä tavuissa ääni muuttuu kuiskaukseksi.
 

1.7 Prosodiset piirteet <Edellinen 1.7.3 Intonaatio 1.8 Fonotaksi

Verkkokielioppi: © Finn Lectura / Erkki Savolainen 2001