2.5.2.1.3 Tempukset
Tällä sivulla:
Yleistä | Preesens | Imperfekti | Olla-apuverbi
liittotempuksissa | Perfekti | Pluskvamperfekti
| Liittopreesens | Liittoimperfekti
Tempukset eli
aikamuodot ilmaisevat tekemisen ajan puhujan kannalta. Periaatteessa voidaan erottaa kolme
aikaa: nykyinen, mennyt ja tuleva. Suomessa on vanhastaan ollut omat tempukset nykyiselle
ja menneelle mutta ei tulevalle ajalle. Muodon kannalta suomessa on kaksi yksinäistempusta
– preesens ja imperfekti – sekä kaksi liittotempusta –
perfekti ja pluskvamperfekti (lisäksi ns. liittopreesens ja liittoimperfekti). (Ks. kirjasuomen kehitystä*.)
Kuva 1. Suomen tempukset
Aikamuotojen suhdetta
aikaulottuvuuteen voidaan havainnollistaa puhe-, viittaus- ja tapahtumahetken
käsitteillä. Viittaushetkellä tarkoitetaan jotakin muuta aikasuoran
hetkeä kuin puhehetkeä, josta käsin puhuja voi tarkastella lauseen
ilmaisemaa tapahtumahetkeä. Preesens ja perfekti voidaan kuvata
puhehetken ja tapahtumahetken suhteiden avulla. Viittaushetken käsitettä tarvitaan
kuvattaessa imperfektiä ja pluskvamperfektiä. (Hakulinen
– Karlsson 1979*.)
Nykykielessä
preesensillä ei ole tunnusta. Persoonapäätteet liitetään suoraan verbin sana- tai >modusvartaloon. Esim. tule+n, laula+isi+mme, ehti+ne+vät,
men+kö+ön.
Kuva 2. Preesensiä
havainnollistavia aikasuoria
Perusmerkityksessään preesens ilmaisee puhumishetkellä
parhaillaan jatkuvaa toimintaa. Sitä käytetään myös puhuttaessa aina tai usein
tapahtuvasta toiminnasta sekä tulevasta tekemisestä.
Itse asiassa preesens ilmaisee hyvin harvoin tarkkaa nykyhetkeä.
Tempusjärjestelmän tunnusmerkittömänä jäsenenä sillä on hyvin väljä semanttinen
liikkuma-ala menemättömässä ajassa.
Pertti lukee sanomalehteä. (parhaillaan)
Opettaja käyttää silmälaseja. (tavallisesti)
Tytöt lähtevät Lontooseen. (tulevaisuudessa)
Aurinko laskee länteen. (aina)
Preesensin tunnusmerkittömyydestä ja semanttisesta väljyydestä johtuu,
että juuri sitä käytetään geneerisissä eli lajia koskevissa lauseissa, jotka
pätevät aikaan katsomatta. Esim.
Valas kuuluu nisäkkäisiin.
Varis istuu mielellään aidalla.
Ihminen on ihmiselle susi.
Imperfektin tunnus on i.
Se liittyy aina vokaalivartaloon. Imperfektiä käytetään vain indikatiivissa. Muiden
modusten – potentiaalin, konditionaalin ja imperatiivin – tunnukset eivät voi
esiintyä yhdessä imperfektin tunnuksen kanssa.
Kuva 3. Imperfektiä
havainnollistava aikasuora
Imperfekti ilmaisee
menneen hetken aikaista tapahtumista. Esim. juoks+i+n, lens+i+mme, autto+i+vat,
aukaist+i+in, kumarrett+i+in.
Imperfektin ja perfektin perusero on se, että imperfektissä
viittaushetki on menneisyydessä ja perfektissä viittaushetkenä on nykyhetki.
Imperfektin ja perfektin vastakohdan perusteella on tulkittavissa, että seuraavista
esimerkeistä jälkimmäisessä puheena oleva näyttely on vielä nähtävissä (Hakulinen
– Karlsson 1979*):
Nä+i+t+kö Frans Toikan näyttelyn?
Oletko nähnyt Frans Toikan näyttelyn?
(Ks. imperfektin käyttöä kohteliaisuuskoodissa*.)
Imperfekti on pääasiallisesti kertomisen ja raportoinnin tempus.
Viittaushetki, johon imperfekti kytkeytyy, ilmaistaan joko lausetta edeltävässä
tekstissä tai samassa lauseessa olevalla >ajan adverbiaalilla (Hakulinen
– Karlsson 1979*). Esim.
Eräänä iltana mies tul+i vastaani lehmuskujalla.
Indigirka-joen varrella mitatt+i+in helmikuussa –74 °C.
Imperfektin i:n edellä tapahtuu verbivartalon lopussa monia <vokaalivaihteluja. Esim.
anna+n : anno+i+n
otta+vat : ott+i+vat
saa : sa+i
juo : jo+i
Äännevaihteluihin kuuluu myös seuraavanlainen <t:n
ja s:nvaihtelu: tietä+ä : ties+i, huuta+a : huus+i, lentä+ä : lens+i.
Myös supistumaverbeissä*
on s imperfektin i:n edellä:
huomaa+n : huomas+i+n
hyppää+n : hyppäs+i+n
halua+n : halus+i+n
putoa+n : putos+i+n
(Nykysuomen kannalta imperfektin tunnuksena voisi pitää näissä
tapauksissa si-osaa: huoma+si+n, hyppä+si+n. Turun seudun murteissa* si on levinnyt alkuperäisten rajojensa
ulkopuolellekin: nukku+s(i) 'nukkui', sano+s(i) 'sanoi'.)
Liittotempukset muodostetaan olla-apuverbin preesensistä tai
imperfektistä ja pääverbin partisiipista. Olla-verbin indikatiivin preesensin
persoonamuodot ovat seuraavat:
YKSIKKÖ MONIKKO
1. PERSOONA olen olemme
2. PERSOONA olet olette
3. PERSOONA on ovat
PASSIIVI ollaan
Olla-verbin <vokaalivartalo
on ole- ja <konsonanttivartalo
ol- (esim. ol+koon) paitsi 3. persoonassa (on, ovat).
Olla-verbin potentiaali muodostetaan lie-vartalosta, esim. liene+n,
liene+mme. Säännölliset potentiaalimuodot olisivat *ollen, *ollet, *ollee
jne., mutta niitä ei käytetä yleiskielessä. Passiivin potentiaalin preesens
muodostetaan kuitenkin säännöllisesti ol-vartalosta: ol+ta+neen.
Perfekti muodostuu olla-apuverbin
preesensistä ja pääverbin >2. partisiipista,
jonka luku määräytyy subjektin mukaan. Perfektiä käytetään kaikissa moduksissa;
modustunnukset liittyvät olla-verbiin. >Imperatiivin
perfekti on harvinainen.
Kuva 4. Perfektiä
havainnollistavia aikasuoria
Perfekti ilmaisee nykyhetkeä varhaisempaa
tekemistä. Esim. ole+n luke+nut, ol+isi+mme laula+neet, lie+ne+e näh+ty, ol+koot
näh+neet, ol+koon sano+ttu.
Perfekti ei viittaa mihinkään kiinteään ajankohtaan kuten imperfekti,
vaan ilmaisee yleensä nykyhetkeä varhempaa tekemistä, jolla on nykyhetken kannalta
jollain tavalla merkitystä. Myös nykyhetkeen saakka kestänyt ja yhä jatkuva tekeminen
ilmaistaan perfektillä, esim.
Ole+n tunte+nut hänet vuodesta 1988.
Perfekti voi ilmaista myös toimintaa, joka on tapahtunut ennen ajateltua
tulevaa ajankohtaa, esim.
Kun ole+n syö+nyt, lähden kävelylle.
Pluskvamperfekti
muodostuu olla-apuverbin imperfektistä ja pääverbin 2. partisiipista (vrt.
perfektin muodostukseen). Sitä käytetään vain indikatiivissa; muut modukset eivät
tule kysymykseen, koska olla-verbi on imperfektissä. Esim. ol+i+n
kirjoitta+nut, ol+i+vat tul+leet, ol+i lakais+tu.
Kuva 4. Pluskvamperfektiä
havainnollistava aikasuora
Pluskvamperfekti
ilmaisee toiseen tekemiseen verrattuna varhaisempaa menneen ajan tekemistä.
Kuten kaaviosta näkyy, pluskvamperfektissä puhe-, viittaus- ja
tapahtumahetki ovat kukin eri kohdassa aikasuoraa. Viittaushetki, jota edeltävää aikaa
pluskvamperfektimuotoinen verbi ilmaisee, voidaan ilmoittaa samassa lauseessa kuin itse
tempusmuotokin taikka lauseen ulkopuolella (Hakulinen
– Karlsson 1979*).
Pluskvamperfekti on siten samalla tavalla tekstuaalisesti sidonnainen
kuten imperfektikin on.
Joskus pluskvamperfekti ilmaisee, että sanoma on referaattia* ja perustuu muilta
saatuun tietoon. Esim.
Isoisä ol+i näh+nyt riihessä aaveen.
('Isoisä kertoi nähneensä, kerrotaan että isoisä oli nähnyt')
Tekstissä pluskvamperfekti on tempusmuodoista vähiten käytetty.
Liittotempuksina tunnetaan perfektin ja pluskvamperfektin lisäksi vielä
ns. liittopreesens ja liittoimperfekti.
Liittopreesens
ilmaisee tulevaa tekemistä. Se koostuu olla-verbin preesensistä ja pääverbin
aktiivin >1. partisiipista. Liittopreesensin
käyttö rajoittuu normaalisti indikatiiviin ja yksikköön, esim. on tekevä
(tuskin sanottaisiin: ovat tekevät).
Kuva 4. Liittopreesensiä
havainnollistava aikasuora
Liittopreesens antaa
sanonnalle yleensä juhlallisen sävyn, esim.
Ole+n jatka+va
edeltäjieni työtä.
Samassa merkityksessä kuin liittopreesensiä käytetään myös tulen
tekemään -rakennetta, johon ei liity erityistä juhlallisuuden leimaa.
Tulevasta ajasta puhuttaessa suomessa yleensä riittää, kun käytetään
pelkkää yksinkertaista preesensiä.
Liittoimperfekti
ilmaisee mennyttä hetkeä myöhempää tekemistä, joka tapahtuu menneessä ajassa. Se
koostuu olla-verbin imperfektistä ja pääverbin aktiivin 1. partisiipista: ol+i
teke+vä.
Liittoimperfekti on nykykielessä tavallisempi kuin
liittopreesens. Esim.
Matka ol+i ole+va hänen viimeisensä.
Kainuun pojasta ol+i tule+va maan valtias.
|