1.3.4 Konsonantti
vokaali
Tällä sivulla:
Yleistä | Foneettinen
jakoperuste | Funktionaalinen jakoperuste |
Puolivokaalit | Sonanttiset
konsonantit | Vokaalien artikulaatiotapa |
Ääniesimerkit (merkitty tekstissä
vihreällä)
Yleistä
Äänteet on tapana jakaa konsonantteihin ja vokaaleihin kahta
jakoperustetta käyttäen:
1) foneettisesti ja
2) funktionaalisesti.
(Ääniesimerkit kuuluvat tässä kielittäin, eri järjestyksessä kuin
esimerkkisanat ovat tekstissä.)
Foneettisesti äänteet jakautuvat kahteen ryhmään artikulaatiotavan
perusteella. Jos ilma pääsee vapaasti kulkemaan keskeltä <suuväylää ulos (suuväylässä on apertuura
eli avauma), äänne on vokaali. Jos suuväylässä on este, joka joko
estää ilman kulun kokonaan (klausuura eli sulkeuma) tai vaikeuttaa sitä (striktuura eli
supistuma), äänne on konsonantti. Tämä jakoperuste pätee kaikkien
kielten äänteisiin.
Funktionaalisesti äänteet jaetaan kahteen ryhmään sillä perusteella,
miten ne käyttäytyvät kielessä tavunmuodostajina. Jos äänne esiintyy >tavun ytimenä (sonanttina) tai voi jopa yksinäänkin
muodostaa tavun, se on vokaali. Jos äänne sen sijaan voi esiintyä
tavussa vain toisen äänteen kanssa, se on konsonantti. Tämä
jakoperuste on kielikohtainen; äänteet käyttäytyvät eri kielissä eri tavalla.
Puolivokaalit ovat foneettisesti vokaaleja mutta funktionaalisesti
konsonantteja. Esim. puolivokaali j ääntyy kuten vokaali: ilmavirta kulkee
vapaasti keskeltä suuta ulos, suuväylässä ei ole estettä. j ei kuitenkaan
käyttäydy kuten vokaalit: se ei voi esiintyä tavun sonanttina, vaan se on tavussa aina
konsonantin paikalla.
On myös puolivokaalien vastakohtia, sellaisia äänteitä, jotka
foneettisesti ovat konsonantteja mutta funktionaalisesti vokaaleja (voivat siis esiintyä
tavun sonanttina). Näitä nimitetään fonetiikassa sonanttisiksi konsonanteiksi.
Esimerkiksi englannin sanoissa
people [pi:pl]
ja battle [bätl] tai saksan
sanoissa sagen [za:gn] ja
zwischen [tsvin] viimeisen tavun
sonanttina on l tai n. Vrt. myös esim. tekin sanoja
trn [trn] 'piikki',
Brno [brno],
vlk
[vlk] 'susi' ja smrt [smrt]
'kuolema'. Suomen yleiskielessä ei ole sonanttisia konsonantteja.
Kun vokaalien
artikulaatiotapaa tarkastellaan lähemmin, kiinnitetään huomiota paitsi siihen, missä
asennossa huulet ovat (labiaali- ja illabiaalivokaalit), myös siihen,
miten suuri on suusola ja kulkeeko ilmaa nenän kautta
vai ei.
Suusola on se kohta suuväylässä, jossa kielen
selkä on korkein; se on lähimpänä kitalakea, ja suuväylä on suppeimmillaan. Suusolan
koko riippuu kielen asennosta. Jos kieli on hyvin korkealla, suusola on suppea.
Näin syntyviä vokaaleja sanotaan suppeiksi (esim. i). Jos kieli on hyvin
matalalla suuväylässä, suusola on väljä. Näin syntyy väljiä
vokaaleja (esim. a). Suusola voi olla vokaaleja äännettäessä suppea tai väljä
tai siltä väliltä, ja niin vokaalitkin ovat >suppeita,
puolisuppeita, puoliväljiä ja väljiä.

Kuva: Suuväylä, suun ontelot
ja suusola
Oraalivokaalit ja nasaalivokaalit
Jos <nenäportti on kiinni,
koska kitapurje eli velum sulkee sen, ilmaa kulkee vain suun kautta ulos. Näin syntyy oraalivokaaleja.
Jos taas nenäportti on auki, niin että ilma kulkee sekä suun että nenän kautta,
syntyy nasaalivokaaleja.
Eräissä kielissä, esimerkiksi ranskan, portugalin ja puolan kielessä,
vokaalijärjestelmään kuuluu oraalivokaalien lisäksi nasaalivokaaleja, jotka ovat <oppositiossa
vastaaviin oraalivokaaleihin. Vertaa esimerkiksi ranskan kielen sanoja
mot [mo:] 'sana' ja
mont [mõ:]
'vuori' tai beau [bo:] 'kaunis' ja
bon [bõ:] 'hyvä'.
Suomen puhujatkin ääntävät nasaalivokaaleja, mutta ne ovat oraalivokaalien <allofoneja,
jotka esiintyvät vain tietynlaisessa äänneympäristössä, nimittäin nasaalien
yhteydessä. Esim. sanoissa nunnan ja
menemme vokaalit ovat nasaalistuneet.
Kysymyksessä on siis osittainen assimilaatio: vokaalit nasaalistuvat nasaalisessa
äänneympäristössä, mutta siitä ei aiheudu suomen kielessä merkityseroja.
|