1.3.4 Konsonantti – vokaali

Yleistä

Äänteet on tapana jakaa konsonantteihin ja vokaaleihin kahta jakoperustetta käyttäen:

1) foneettisesti ja
2) funktionaalisesti.

(Ääniesimerkit kuuluvat tässä kielittäin, eri järjestyksessä kuin esimerkkisanat ovat tekstissä.)

Foneettinen jakoperuste

Foneettisesti äänteet jakautuvat kahteen ryhmään artikulaatiotavan perusteella. Jos ilma pääsee vapaasti kulkemaan keskeltä <suuväylää ulos (suuväylässä on apertuura eli avauma), äänne on vokaali. Jos suuväylässä on este, joka joko estää ilman kulun kokonaan (klausuura eli sulkeuma) tai vaikeuttaa sitä (striktuura eli supistuma), äänne on konsonantti. Tämä jakoperuste pätee kaikkien kielten äänteisiin.

Funktionaalinen jakoperuste

Funktionaalisesti äänteet jaetaan kahteen ryhmään sillä perusteella, miten ne käyttäytyvät kielessä tavunmuodostajina. Jos äänne esiintyy >tavun ytimenä (sonanttina) tai voi jopa yksinäänkin muodostaa tavun, se on vokaali. Jos äänne sen sijaan voi esiintyä tavussa vain toisen äänteen kanssa, se on konsonantti. Tämä jakoperuste on kielikohtainen; äänteet käyttäytyvät eri kielissä eri tavalla.

Puolivokaalit

Puolivokaalit ovat foneettisesti vokaaleja mutta funktionaalisesti konsonantteja. Esim. puolivokaali j ääntyy kuten vokaali: ilmavirta kulkee vapaasti keskeltä suuta ulos, suuväylässä ei ole estettä. j ei kuitenkaan käyttäydy kuten vokaalit: se ei voi esiintyä tavun sonanttina, vaan se on tavussa aina konsonantin paikalla.

Sonanttiset konsonantit

On myös puolivokaalien vastakohtia, sellaisia äänteitä, jotka foneettisesti ovat konsonantteja mutta funktionaalisesti vokaaleja (voivat siis esiintyä tavun sonanttina). Näitä nimitetään fonetiikassa sonanttisiksi konsonanteiksi.

Esimerkiksi englannin sanoissa people [pi:pl] ja battle [bätl] tai saksan sanoissa sagen [za:gn] ja zwischen [tsvišn] viimeisen tavun sonanttina on l tai n. Vrt. myös esim. tšekin sanoja trn [trn] 'piikki', Brno [brno], vlk [vlk] 'susi' ja smrt [smrt] 'kuolema'. Suomen yleiskielessä ei ole sonanttisia konsonantteja.

Vokaalien artikulaatiotapa

Kun vokaalien artikulaatiotapaa tarkastellaan lähemmin, kiinnitetään huomiota paitsi siihen, missä asennossa huulet ovat (labiaali- ja illabiaalivokaalit), myös siihen, miten suuri on suusola ja kulkeeko ilmaa nenän kautta vai ei.

Suusola on se kohta suuväylässä, jossa kielen selkä on korkein; se on lähimpänä kitalakea, ja suuväylä on suppeimmillaan. Suusolan koko riippuu kielen asennosta. Jos kieli on hyvin korkealla, suusola on suppea. Näin syntyviä vokaaleja sanotaan suppeiksi (esim. i). Jos kieli on hyvin matalalla suuväylässä, suusola on väljä. Näin syntyy väljiä vokaaleja (esim. a). Suusola voi olla vokaaleja äännettäessä suppea tai väljä tai siltä väliltä, ja niin vokaalitkin ovat >suppeita, puolisuppeita, puoliväljiä ja väljiä.

Kuva: Suuväylä, suun ontelot ja suusola

Oraalivokaalit ja nasaalivokaalit

Jos <nenäportti on kiinni, koska kitapurje eli velum sulkee sen, ilmaa kulkee vain suun kautta ulos. Näin syntyy oraalivokaaleja. Jos taas nenäportti on auki, niin että ilma kulkee sekä suun että nenän kautta, syntyy nasaalivokaaleja.

Eräissä kielissä, esimerkiksi ranskan, portugalin ja puolan kielessä, vokaalijärjestelmään kuuluu oraalivokaalien lisäksi nasaalivokaaleja, jotka ovat <oppositiossa vastaaviin oraalivokaaleihin. Vertaa esimerkiksi ranskan kielen sanoja mot [mo:] 'sana' ja mont [mõ:] 'vuori' tai beau [bo:] 'kaunis' ja bon [bõ:] 'hyvä'.

Suomen puhujatkin ääntävät nasaalivokaaleja, mutta ne ovat oraalivokaalien <allofoneja, jotka esiintyvät vain tietynlaisessa äänneympäristössä, nimittäin nasaalien yhteydessä. Esim. sanoissa nunnan ja menemme vokaalit ovat nasaalistuneet. Kysymyksessä on siis osittainen assimilaatio: vokaalit nasaalistuvat nasaalisessa äänneympäristössä, mutta siitä ei aiheudu suomen kielessä merkityseroja.