1.7.3 Intonaatio
Tällä sivulla:
Yleistä | Sanaintonaatio eli
tooni | Lauseintonaatio |
 Ääniesimerkit
(merkitty tekstissä vihreällä)
Intonaatiolla tarkoitetaan puheessa esiintyvää sävelkulkua.
Perustekijänä on äänihuulten*
värähtelytaajuus: mitä nopeammin äänihuulet värähtelevät, sitä korkeampana ääni
kuullaan. Sävelkorkeuden mittana käytetään hertsiä*. Miesäänen korkeus on yleensä 80–150 hertsiä ja
naisäänen 150–300 hertsiä. On huomattava, että intonaation havaitseminen voi
johtua muistakin seikoista kuin pelkästään äänen perusvärähtelyn frekvenssin
vaihtelusta.
(Ääniesimerkit kuuluvat tässä kielittäin, eri järjestyksessä kuin
esimerkkisanat ovat tekstissä.)
Sanaintonaatio on
eräissä kielissä distinktiivinen eli siihen liittyy merkityseroja. Sellaisia kieliä,
joissa melodiapiirteitä muuttamalla saadaan aikaan merkityksen muutoksia, sanotaan toonikieliksi.
Näissä jokainen sanaintonaatio on tooni. Esimerkiksi ruotsin kielessä
on kaksi toonia (ruotsin fonetiikan mukaan "aksenttia"), akuutti ja gravis.
Ruotsissa voidaan esimerkiksi äännejonot anden ja tankar
ääntää joko siten, että sävelkulussa on vain yksi huippu (akuutti), tai siten, että
siinä on kaksi huippua (gravis).
Burmassa on 3–4 toonia, vietnamin kielessä erotetaan 6 toonia,
Kiinan kantonin murteissa jopa 8–9 toonia. Sävelkulku on samaan tapaan
distinktiivinen myös mm. thain kielessä, liivissä, latviassa, serbokroatiassa,
eräissä afrikkalaisissa ja intiaanikielissä sekä skandinaavisista kielistä ruotsin
lisäksi norjassa.
Kuva 1. Ruotsin sanaintonaatiokäyrät
Pääsääntö ruotsissa on se, että yksihuippuista sävelkulkua käytetään niissä
sanoissa, joiden perusmuoto on yksitavuinen (esim. and 'sorsa' ja tank
'tankki'), ja että kaksihuippuista sävelkulkua käytetään niissä sanoissa, joiden
perusmuoto on kaksitavuinen (kuten ande 'henki' ja tanke
'ajatus'). Ilmiö on syntynyt siten, että joskus menneinä aikoina sävelkulun
huippu sijoitettiin jokaiseen tavuun. Kun sitten myöhemmin sanoihin alkoi
liimautua päätteitä, tämä periaate oli jo menettänyt voimansa, ja niin
>suffiksit; jäivät ilman
sävelkulun huippua. Tulos oli se, että syntyi joukko anden ja tankar
-tyyppisiä
<minimipareja, joissa kahden erimerkityksisen sanan ainut ero on sävelkulku.
(Wiik 1981*.)
Lauseintonaatiolla
on useita eri tehtäviä puheessa. Sen avulla voidaan ilmaista ainakin puhefunktiota:
onko lause esimerkiksi tarkoitettu toteamukseksi vai kysymykseksi. Useissa kielissä
kysymyslauseen merkkinä on nouseva intonaatio. Lauseintonaatio voi olla myös ekspressiivinen*;
puhuja voi ilmaista suhtautumisensa siihen, mitä hän sanoo. Lisäksi lauseintonaation
avulla voidaan ilmaista, aikooko puhuja jatkaa puheenvuoroaan vai onko hän valmis
luovuttamaan sen toiselle.
Suomessa intonaation skaala on kapeampi kuin
useissa muissa kielissä. Siksi jyrkästi laskevat ja nousevat sävelkulut ovat
suomalaisille vaikeimmin omaksuttavia vieraiden kielten piirteitä.
Äänialan säästeliäs käyttö on yhteydessä kieliopin eriytymiseen.
Suomen pitkälti kieliopillistunut rakenne vähentää tarvetta käyttää prosodisia
keinoja. Esim. suomen liitepartikkeleilla*
on sellaisia funktioita kuin eräiden kielten intonaatiolla.
Suomen neutraalin toteamuslauseen (affirmatiivisen
lauseen) intonaatio on laskeva; uuden informaation kohdalla on pieni melodianousu. Myös kysymys-
ja käskylauseiden intonaatio laskee, mutta nämä lausetyypit eroavat
toteamuslauseista siinä, että ne alkavat korkeammalta ja siten laskevat jyrkemmin.
Kuva 2. Suomen
lauseintonaatiokäyrät. Käyrä 1 kuvaa kysymyslauseen, käyrä 2 väitelauseen
intonaatiota.
Intonaatio ei siis nouse suomen kysymyslauseessa. Esim.
Onko Liisa täällä? Eikö? Koska hän tulee? Vertaa intonaatiota
esimerkiksi seuraavissa englannin lauseissa: You were out
last night. – You were out last night?
Edellinen lause ymmärretään toteamukseksi, koska intonaatio ei nouse lauseen
lopussa. Jälkimmäisessä intonaatio nousee lauseen loppua kohti, ja lause tulkitaan
tästä syystä kysymykseksi.
Kysymyslausetta ei siis suomessa merkitä ensisijaisesti intonaatiolla,
vaan morfologisin keinoin, kysymyssanalla (esim. missä, kuka) tai
kysymyssuffiksilla (-ko, -kö). Intonaatio voi suomessakin nousta, mutta se on
silloin jollain tavalla ekspressiivinen, se ilmaisee puhujan suhtautumista (tunnetta tai
asennetta) mutta ei neutraalia kysymystä.
Jos intonaatio ei laske vaan jää tasaiseksi, se merkitsee, että puhujan vuoro jatkuu
ja hän aikoo sanoa asiasta vielä jotain lisää. Vertaa esim. seuraavia lauseita:
En olisi uskonut (intonaatio
laskee jyrkästi lopussa)
En olisi uskonut (intonaatio pysyy
tasaisena)
Jälkimmäisessä tapauksessa kuulija jää odottamaan, että puhuja jatkaa lausetta
esimerkiksi selittävällä että-lauseella (esim. En olisi uskonut, että niin
käy). Puheenvuoron lopussa intonaatio laskee usein niin alas, että sointiääni
lakkaa ja ilmauksen viimeisissä tavuissa ääni muuttuu kuiskaukseksi.
|