|
Foneettisia
kirjoitusjärjestelmiä tarvitaan kielen foneettisen asun muistiinmerkintään
mm. kielenopetuksessa (sanakirjoissa, kielten oppikirjoissa) ja
kielentutkimuksessa (murteiden tutkimuksessa, kielten historiallisessa
tutkimuksessa ja vertailevassa kielitieteessä, ortografian kehittämisessä).
Kielenopetuksessa
foneettinen kirjoitus on yleensä normatiivisessa tehtävässä: kielen
ainekset esitetään niin kuin ne tulisi ääntää. Kielentutkimuksessa
foneettinen kirjoitus toimii deskriptiivisesti, kun kuvataan uutta,
tuntematonta kieltä tai kielimuotoa. Suomen kielen opiskelun kannalta
tärkeimmät foneettiset kirjoitussysteemit eli transkriptiojärjestelmät
ovat IPA ja SUT.
Hyvän
foneettisen kirjoitussysteemin pääperiaatteet ovat seuraavat:
-
Merkistön
avulla voidaan kuvata mitä kieltä tahansa.
-
Merkit
ovat yksiselitteisiä: yksi merkki tarkoittaa vain yhdenlaista
äännettä.
-
Perusmerkistönä
käytetään latinalaisia kirjaimia; muita merkkejä samoin kuin
tarkkeita eli diakriittisia merkkejä käytetään mahdollisimman
vähän.
-
Systeemi
on niin yksinkertainen, että sitä on helppo kirjoittaa ja lukea.
Tämä
sivu kuuluu Verkkokieliopin esittelyversioon. Osa linkeistä toimii
vain täydessä versiossa. (Kuvat: Hyperkielioppi 1997*.)
IPA
(International Phonetic Alphabet) julkaistiin ensimmäisen kerran
1888. Sen jälkeen sitä on uusittu ja muokattu useita kertoja, viimeksi
vuonna 1989. Tämän transkriptiosysteemin periaatteena on, että sitä
voidaan käyttää kaikkien kielten kuvaamiseen, ja sitä käytetäänkin
hyvin laajasti eri puolilla maailmaa kielentutkimuksessa, kielenopetuksessa
sekä logopediassa.
IPA:n
yleisimmät vokaali- ja konsonanttimerkit on esitetty seuraavissa
taulukoissa:
SUT
(suomalais-ugrilainen transkriptio, FUT) on käytössä suomen kielen,
sen murteiden sekä suomensukuisten kielten tutkimuksessa. Ensimmäisen
version suunnitteli E. N. Setälä, ja se julkaistiin ensimmäisen
kerran vuonna 1901. Sen jälkeen systeemiä on kehitetty edelleen;
lähinnä sitä on pyritty yksinkertaistamaan. Viimeisimmät uudistukset
on esitetty vuonna 1990.
SUT:n
peruskirjaimistona ovat kursiivityyppiset kirjaimet, jotka ovat
peräisin pääosin latinalaisesta ja kreikkalaisesta aakkostosta.
Mukana on myös muutama venäläinen, puolalainen sekä islantilainen
kirjainmerkki.
Kapiteelikirjaimia
(ison kirjaimen näköisiä mutta pienen kirjaimen kokoisia kirjaimia)
käytetään osoittamaan tavallisesti soinnillisina esiintyvien äänteiden
<soinnittomia variantteja.
Nykyään tässä tehtävässä käytetään usein myös versaalikirjaimia
(isoja kirjaimia). Nurin käännetyt kirjaimet osoittavat äänteen
epämääräistä artikulaatiota, ja petiittikirjaimilla (pienikokoisilla
kirjaimilla) osoitetaan äänteen ylilyhyttä kestoa.
Perusmerkkien
ohessa tarvitaan hienossa transkriptiossa myös tarkkeita eli diakriittisia
merkkejä osoittamaan lisäartikulaatioita. Esimerkiksi vokaalin voimakas
<nasaalisuus osoitetaan perusmerkin
yläpuolisella aaltoviivalla [~], esim. [kannãn].
Soinnittoman
klusiilin aspiraatio* osoitetaan
perusmerkin jälkeisellä, rivin ylisellä käännetyllä lainausmerkillä
[‘], esim. [t‘] tai konsonanttimerkin yläkulmassa olevalla
pienellä h-kirjaimella, esim. [th].
Liudennus*
eli palataalistuminen osoitetaan tavallisesti apostrofilla eli heittomerkillä,
esim. [t'], joskus myös rivinylisellä pikku j:llä, esim.
[tj].
Diakriittisilla
merkeillä voidaan osoittaa myös ns. suprasegmentaalisia eli <prosodisia
piirteitä kuten pituutta ja painoa. Usein suomen kieltä käsittelevissä
teksteissä <pitkän keston
merkkinä käytetään yksinkertaisuuden vuoksi kahta peräkkäistä kirjainta,
esim. [kalaa]; puolipitkä kesto merkitään seuraavasti: [kalà].
Sanan <pääpaino
osoitetaan tavun eteen merkityllä rivin ylisellä aksentilla ['],
sivupaino rivin alisella aksentilla [,], esim. ['ujos,tele,maton].
|
