Etusivu Sisällys Hakemisto

Äänneoppi

Muoto-oppi Lauseoppi <Edellinen Seuraava>

1.1.2 Mitä fonologia on?

Tällä sivulla:
Yleistä | Äänteet merkityksiä erottamassa – foneemit | Äänneympäristön vaikutus äänteeseen – allofonit | Äänteiden vapaa vaihtelu | audio.GIF (76 bytes) Ääniesimerkit (merkitty tekstissä vihreällä)

 

Yleistä

Fonologia on kielitieteen haara, joka tutkii foneemisysteemiä eli äännejärjestelmää merkitysten erottamisen kannalta. Fonologia on siten funktionaalista äänneoppia. Keskeinen tehtävä on määrittää kielen merkityksiä erottavat eli distinktiiviset äänne-erot. Fonologian keskeinen käsite on foneemi.

Puhe muodostuu äänistä. Puheen äänet ovat äänteitä. Puhetta voidaan ajatella äänen virtana, joka voidaan analysoida pienempiin osasiin, äänteisiin. Äänteet ovat siis puheen yksikköjä. Kirjoituksen pienimmät yksiköt ovat kirjaimia. Äänne eli fooni edustaa aina kielen jotakin foneemia; fooni on foneemin reaalistuma puheessa.

Kun ihminen puhuu, hän ääntää peräkkäin erilaisia äänteitä, joista muodostuu sanoja. Äänteiden erilaisuus puheessa johtuu ainakin kolmesta seikasta:

1) sanojen erottelun tarpeesta
2) äänneympäristöstä
3) vapaasta vaihtelusta.


Äänteet merkityksiä erottamassa – foneemit

Tietynlaiset äänteet on pidettävä erillään toisistaan, jotta sanojen merkitys ei sekaantuisi. Suomessa on äännettävä huolellisesti esimerkiksi e ja ä-vokaalit, koska niillä on merkityksiä erottava eli distinktiivinen tehtävä. Jos ne vaihtuvat, sanan merkitys muuttuu. Esim. sanat ele ja älä, ketään ja käteen tarkoittavat suomessa eri asioita. Esimerkiksi unkarilaisen on vaikeata pitää erillään e ja ä -vokaalit, koska nämä eivät unkarin kielessä erottele merkityksiä.

Fonologian termeillä ilmaistuna sanat ele ja älä muodostavat minimiparin, jossa ä ja e ovat oppositiossa identtisessä äänneympäristössä. Tällaiset äänteet, joita ei voi vaihtaa toistensa paikalle, ilman että sanan merkitys muuttuu, ovat foneemeja. Foneemi on siten kielen pienin merkityksiä erottava äänneyksikkö. Foneemit voidaan merkitä seuraavasti, esim. /ä/, /e/.

Samoin suomalainen erottaa l ja r -äänteet, esim. lauta rauta, valas varas. Tämä eronteko ei ole lainkaan tärkeä esim. japanin kieltä puhuttaessa, ja japanilainen voi ääntää sanoissa r:n joko l:nä tai r:nä. Suomessa l ja r ovat eri foneemeja /l/ ja /r/, mutta japanissa ne edustavat yhtä ja samaa foneemia.


Äänneympäristön vaikutus äänteeseen – allofonit

Äänneympäristö voi muuttaa äännettä. Esim. sanoissa helle ja tatti konsonantit ääntyvät siten, että huulet eivät ole pyöristyneet, mutta sanoissa hullu ja tyttö huulet ovat pyöreät konsonantteja äännettäessä. Tämä johtuu jäljessä ääntyvien vokaalien vaikutuksesta: konsonantit labiaalistuvat pyöreiden eli labiaalisten vokaalien edellä. Labiaalistuneet ja labiaalistumattomat äänteet eivät ole eri foneemeja, vaan ne ovat toistensa allofoneja. Allofoni on foneemin variantti.

Edellisessä tapauksessa allofonien esiintyminen riippuu äänneympäristöstä siten, että toinen allofoni voi esiintyä vain tietynlaisessa äänneympäristössä (esim. labiaalistunut t vain labiaalisten vokaalien välissä), jossa toinen ei voi koskaan esiintyä.

Allofonit siis eräällä tavalla täydentävät toisiaan. Fonologian terminologian mukaan sanotaan, että allofonit ovat keskenään komplementaarisessa distribuutiossa eli täydennysjakaumassa.


Äänteiden vapaa vaihtelu

Äänteet voivat joskus myös vaihdella vapaasti. Esim. suomen /s/ voi ääntyä terävänä tai vähän väljempänä, täysin soinnittomana tai puolisoinnillisena; kielen kärki voi tulla aivan etuhampaiden taakse tai jäädä vähän kauemmaksi. Kaikki nämä erilaiset s-äänteet ovat kuitenkin sillä tavalla vapaassa vaihtelussa keskenään, että ne voivat esiintyä samoissakin sanoissa – siis identtisessä äänneympäristössä. Sanan merkitystä ne eivät muuta.

Puheessa on rajaton määrä fooneja, mutta kielessä on rajallinen määrä foneemeja. Jokainen puheen fooni edustaa jotakin kielen foneemia. Foneemi on kielen (abstrakti) yksikkö, fooni on puheen (konkreettinen) yksikkö. Molemmista voidaan käyttää suomessa sanaa äänne.

Ihmisen kielitaju toimii yleensä fonemaattisesti (fonologisesti). Puhuja pitää erillään eri foneemit eikä osaa ajatella foneemien allofoneja. Kuulija kuulee vain foneemien väliset erot, siis ne erot, jotka ymmärtämisen kannalta ovat tärkeitä, mutta hänkään ei tavallisesti kuule erilaisia allofoneja.
 

1.1 Fonetiikan ja fonologian perus... <Edellinen 1.1.2 Mitä fonologia on? Seuraava> 1.2 Puheen tuottaminen...

Verkkokielioppi: © Finn Lectura / Erkki Savolainen 2001